Dune Prophecy on HBO Maxin satsaus menestyneiden Dune-elokuvien jatkoksi. Dune elokuvat perustuvat Frank Herbertin samannimiseen scifikirjasarjaan ja niitä on yleisesti kiitetty ja hyvänä pidetty. Tämän voin myös varmistaa itsekin, toki vasta ensimmäisen kirjan kohdalta, joka luettavuudessaan oli kenties tönkkö, mutta toisen kirjan alku näyttää jo paljon paremmalta. Frank Herbertin kirjoittamien kirjojen jatkoksi hänen poikansa jatkoi projektia, ja nyt syntynyt tv-sarja perustuukin Brian Herbertin sekä Kevin J. Andersonin 2012-julkaisemaan Sisterhood of Dune kirjaan, joka on osa Great Schools of Dune prequel trilogiaa. Nämä kirjat kertovat esimerkiksi Bene Gesserit koulukunnan synnystä ja keisarisuvun vaiheista hieman konesotien jälkeen.

   Sen tiedän Googlen kanssa keskusteltuani, että Brian Herbertin kirjat ovat jakaneet mielipiteitä. Koulukuntaeroja on syntynyt, ja jakautuminen Frankin ja Brianin kannattajiinkin syntynyt fanien keskuudessa. Näistä siis ”Brian” -leiri pitää pojan kirjoittamia kirjoja hyvinä täydentävinä jatko-osina, ja Frank-puristit epäilevät tai torjuvat Brianin ja tämän tovereiden tuotokset heikkoina ja jopa vahingoittavina esityksinä, jotka eivät kunnioita alkuperäistä materiaalia. Niin tai näin, en ole niitä lukenut, mutta sarjan katsottuani epäilykseni kasvavat. Toki kyse voi olla heikosta sarjasta ja käsikirjoituksesta. Tällaisenaan Dune Prophecy pomppii onnettoman fanifiktion ja suoranaista myötähäpeää aiheuttavan Temu Game of Thronesin välillä. Sarjalla on hetkensä ja niinä hetkinä se muistuttaa siitä mitä voisi olla, mutta tällaisenaan se minun silmiini sattuu samaan rakoon kuin nyky Star Wars, eli se kampittaa varsinaisia hyviä tuotoksia vieden koko brändiltä vakuuttavuutta. En pidä Dune-elokuvia mitenkään mestariteoksina, mutta viihdyin niiden parissa. Jopa alkuperäinen kasari-Dune on minusta viihdyttävä ja fantastinen pläjäys, mutta nappisuorituksia ne eivät ole.

   Dunen Profetian ongelmat ovat moninaisia. Näyttelijät ovat pääsääntöisesti ok tasoa, tuotanto onnistuu näyttämään paikoin todella halvalta, mutta ei kuitenkaan niin katastrofaaliselta kuin Amazonin Rings of Powerin Nasa-budjetilla tehty LOTR-pläjäys. Tyylikkyys ja sen yhteneväisyys, kulttuurierot ja kulissien tuottama viestintä horjuvat ja ovat yhtä sekamelskaa. Sarja kertoo, mutta ei mitenkään tarpeeksi varsinaisesta maailmasta ja sen säännöistä eikä visuaalinen viestintä tuota samanlaista efektiä kuin Dune-elokuvissa. Nyt niin vaatetus kuin kulissitkin ovat temu-tasoa ja hämmentävät enemmän kuin auttavat.

   Näyttelijävalinnat ovat kaiketi hyviä. Travis Fimmel uusii roolinsa Vikings-sarjan Ragnar Lothbrokkina, eikä toimi ei mitenkään. Sisaruston pääjehut eli Harkonnenin siskokset (Emily Watson, Olivia Williams) taas ovat hyviä näyttelijöitä, mutta heidän suuhunsa laitetut sanat kampittavat heidän suorituksiaan loistavasti. Muu kanalan väki on myös täynnä heiveröisiä suorituksia ja ontuvaa käsikirjoitusta. Selvää on, että on vaikea esittää pahoja ihmisiä sankareina. Siitähän tässä näyttää olevan kyse. Jokainen on vallanhimoinen ja moraaliton toimija, mutta heidän sanansa ja tekonsa tempovat heitä sinne tänne, eikä mikään oikein ota asettuakseen muottiinsa motivaatioiden ohjaaman persoonan tai ihmisen taakse. Hahmot eivät vaikuta aidoilta, eikä sarjassa ole sankareita. Minulle oli ihan se ja sama kuka tässä pelissä jää voitolle, ja mieluiten olisin nähnyt kaikkien kuolevan.