FF7R on kokonaan uusittu versio Playstation 1:n hittipelistä Final Fantasy 7. Tällä kertaa peli on jaettu kolmeen osaan ja DLC-lisäsisältöön, joiden tarkoituksena on täydentää maailmaa lisätarinoilla.

FF7R on enemmän interaktiivinen elokuva ja kävelysimulaattori, jossa saa välissä pikkuisen taistella. Toki juoneen ja draamaan keskittyminen on JRPG-peleissä sekä muutenkin RPG-peleissä keskiössä, mutta tässä tapauksessa on menty jo äärilaitaan, jossa itse taistelu ja hahmonkehitys ovat varsin minimalistisessa roolissa (kuten on sarjan uusimmassakin pelissä FFXVI).

Juoni mukailee originaalia, ottaen vapauksia, mutta minulle, joka ei juuri muista alkuperäisen pelin tapahtumia kuin sieltä täältä, tämä versio on varsin pätevää sisältöä. Graagifisesti peli on upea, toki vähän geneerinen, ja ääninäyttely priimaa. Hahmot ovat erittäin hyviä ja selvästi peliteollisuuden tasolla huippuluokkaa. JRPG-pelien cringefactor on myös minimissään, mistä plussaa. Maailma on välistä tylsän slummimaiseman ja sisätilojen kourissa, mutta sitten välissä tarjoillaan upeaa silmäkarkkia ja maisemia. Musiikki on hyvää keskitasoa, jossa vanhoja raitoja on uudelleen tulkittu. Lopun SEPHIROTH humppa toki on aikamoista korvapauhua, joten tietynlainen tyylitaju uupuu myös tämän eepoksen raidoista.

Tarina, hahmot, juoni, kohtaukset siis täyttävät kriteerit, mutta pelillinen osasto on sitten se isoin miinus. Pelaamista on aika vähän. Taistelu on tällä kertaa action combattia, joka on täynnä visuaalista tykitystä, mutta joka jää aika pinnalliseksi ja yksinkertaiseksi. Lisäksi efektisirkukselta on vaikea välissä erottaa mitä tapahtuu. Ei taistelu huonointa ole, keskitasoa, mutta sen vähyys ja RPG-elementit sitten taittavat sen huonon puolelle. Itemisaatio on laihaa, pari miekkaa, materiaa, joista saa skillejä. Leveleiden myötä kasvavien stattien ja uusien itemien saamisen myötä kasvava voima ei tunnu missään. Customoitavaa on vähän. Taistelun vähyys myös yllättää, ja kokemuspisteiden haaliminen tuntuu jopa turhalta. Kaipaisi jotain lisää, paljonkin, vaikka useissa JRPG-peleissä ei olekaan hirmumonipuolinen hahmonkehitys, tai kehityskaari, niin tässä kaikki tuntuu enemmän vain “visuaaliselta” hötöltä, jotta pelin tuohon puoleen ei tarvitse kiinnittää huomiota.

Peli on siksi ihan OK, mikä toki Square Enixin tasoiselle firmalle on pettymys, mutta myös pelille itsessään, sillä vaikka - varsinkin nuorempana - pidän pelien juonellisuudesta ja tarinoinnista suuresti, niin kyllä pelien ydin on aina pelillisyydessä itsessään. Muuten kyse on visuaalisesta novellista tai elokuvasta, joita sitten arvioidaan eri kriteerein.