Tämä nykyelämän munkki, jonka luostarin on korvannut koko muu yleinen ja tuntemattomaksi käynyt yhteisö hänen ympärillään. Tuo kivinen ja betoninen, ruma ja vieras ympäristö. Kaikki kaunis on kaukana, Kouvola puristaa sielusta kaiken ilon ja tekee surusta siedettävää. Ja niin iskee tuo eskapismin kaipuu, kaipuu suuren taiteen ääreen, kaipuu maailmoihin tämän tuolla puolen. Kuten jokainen artisti, tämäkin munkki kääntyy menneisiin aikoihin etsiessään suurta taidetta. Ja kuten jokainen epäonnistunut artisti, hän yhdistää runouden ja kritiikin, kirjoittaa arvosteluissaan pääasiassa itsestään ja kokemuksistaan, vähät välittäen siitä mitä hyödyllistä hänen tulisi välittää lukijoilleen. Esittelemänsä taide on vain väline hänen narsistiselle halulleen tulla nähdyksi ja kuulluksi, riippumatta siitä, kuinka turhia hänen sanansa ovat.

   Tällä kertaa ajatustemme kohteena on Baldur’s Gate 1, joka on BioWaren tekemä ja Interplayn julkaisema tietokonepeli vuodelta 1998. Pelille on julistettu tietokonepelaamisen pelastajan asemaa, todellista klassikkostatusta, jonka se viimeistään lunasti jatko-osansa kautta. Katsoessani Josh Strife Heyesin nostalgiaa täynnä olevan videoesseen Youtubesta, myös minuun iski tuo tarve tarttua menneeseen. Nostalgia on helvetinmoinen huume. Kultainen mennyt ei ole vain sanonta, tai joku millä irvaillaan siksi, että menneet eivät oikeasti olleetkaan niin hyviä kuin muistojen kultaamina näyttävät, vaan siksi, että todella seisomme jättiläisten varjossa. Usein tienraivaajien urotyöt ovat olleet niistä suurimpia, joista me pehmoiset hempulipoikien pumpulisukupolvet saavat nauttia taivaan tietämättöminä esi-isiemme uhrauksista. Kuinka moni devaaja menetti henkensä, että saimme käsiimme tämän pelin tuona pimeänä keskiaikana muinaisen Kylmän sodan ja nykyisen Valon ajan välillä? Näistä luostarin hyllyjen konseptileikeistä siirrymme asiaan, joka koskee nyt erityisesti Beamdogin julkaisemaa Enhanced Editionia (2012), joka tuo pelin lähemmäksi nykyaikaa sekä takaa toimimisen nykykoneilla. Resoluutiot löytyvät, ja lisäksi integroitu on pelin DLC eli Tales from the Sword Coast (1999). Lisäksi mukana on Beamdogin vuonna 2016 julkaisema lisälevy Siege of Dragonspear, joka täydentää kertomusta ensimmäisen ja toisen osan välimaastoa kartoittamalla.

   Heti alkuun on todettava, että kaikille tällainen vanha peli ei enää ole. Nykymukavuuksiin tottuneelle ei BG1 kuitenkaan ole älyttömän ankara kokemus, mutta kankeutta siellä täällä on reilusti, puhumattakaan taiston taustalla olevasta Advanced Dungeons&Dragonsin toisen painoksen säännöistä (joista allekirjoittanutkaan ei ole kokonaan selvillä). Minut on kuitenkin murrettu Wanhanliiton liemissä, ja olen jopa pelannut Nethackkia, tuota masokisteille suunniteltua muinaisseikkailua. Vaikka en edustakaan, sitä kovinta PC-pelimiestä, minun muistijälkieni haparoinnit antavat minulle tietyn etulyöntiaseman. En koskaan päässyt BG1 ja BG2 pelejä läpi nuoruudessani, sillä en osannut tuolloin lukea enkä ymmärtänyt mitä maailmassa ympärilläni tapahtui. Yhtä hyvin tuo onneton pentu olisi voinut olla sokea ja pelata ilman hiirtä ja näppistä. Enemmän kyse oli aistimisesta ja tuon mystisen kynnyksellä olemisesta. Luin kyllä kirjoja, massiivisia opuksia kuten Tarun Sormusten Herrasta, mutta kärsivällisyyteni ei riittänyt vaikeampien tietokonepelien loppuun pelaamiseen.

   BG1 on klassinen roolipeli, tietokone-rpg (computer rpg, tai core rpg), mikä tarkoittaa, että se on ikään kuin sovellus itse pöytäroolipeleistä (tabletop roleplaying games) eli sen taustalla olevasta D&D:stä. Peli sisältää paljon tekstiä, ääninäyttelyä on kuitenkin kiitettävästi ja roolit vedetään kunnialla. Teksti ei ole kuitenkaan huonosti kirjoitettua, vaan nautinnollista jopa näin kirjallisuuden alan ammattilaisellekin. Vaihtoehtoja on lukuisia, joskus selviää puhumalla, tyhmempi hahmo joutuu tarttumaan useammin miekkaan. Vaikka näitä mekaniikkoja on myöhemmin hiottu enemmän, näkyy jo BG1 sisällössä tulevien monivaihtoehtoisten roolipelien polku. Hahmot voivat olla hyviä tai pahoja, jotkut tapaamistasi hahmoista, joita voit kutsua mukaasi seikkailullesi, eivät välttämättä hyväksi tekojasi tai ollenkaan halua liittyä mukaasi. Joskus myös käy niin, että kumppanisi suivaantuvat sinuun, mikäli päätät rekrytoida pahan hahmon muiden ollessa reilusti hyviä luonnoltaan. Silloin he pakkaavat kamppeensa ja lähtevät mäkeen.

   Roolipelaus ei ole minulle tuttua muualla kuin tietokonepeleissä, ja niissäkin olen tottunut hyvin kevyeen kokemukseen, jossa valinnoilla ei todellisuudessa ole väliä. BG1 on siitä virkistävä kokemus, että se herättelee lukemiseen nukahtanutta peluriaan valinnoista koituvilla seuraamuksilla. Minä aloitin tieni totta kai tekemällä paladinin, täysin hyveellisen ja jalon soturin, mutta päädyin langenneeksi paladiniksi, maineeni pilanneeksi, jota nyt yritän kovasti korjata. En tiedä, silmissä vain välähti punainen ja ne lapset makasivat kuolleena jaloissani! Tässä täytyy huomauttaa, että kuten nykyajankin crpg-peleissä, myös tuolloin vaadittiin kärsivällisyyttä. Mikäli et jaksa lukea ja ”eläytyä”, voi tämä olla vaikea kokemus kahlata läpi.

   Pelin tarina koskee sinua, valittua tai onnetonta, joka olet Murhan Jumalan äpärälapsi, jonkinlainen luonnonoikku. Bhaal on isäsi ja siksi sinua nyt vainotaan. Sinun täytyy selvittää miksi murhamiehet ovat perässäsi, ja siitä avautuva tarina on sen verran mukaansa tempaava, että ihan mielellään pelasi sen läpi, vaikka jo tiesinkin mitä tapahtuvan pitää. Olen sen verran viettänyt pelikulttuurin parissa, että ensimmäisen osan kertomus oli jo moneen kertaan astellut eteeni. Tarina ei sinänsä ole kauhean monimutkainen, kuten eivät muutkaan pelin sivutehtävistä, joita on kiitettävä määrä. Varsinkin lisäosan eli Tales of the Sword Coast lisät lihavoittavat maailmaa huomattavasti. Kuitenkin päädyin puolivahingossa seuraamaan pääjuonta ensiksi ja tein vain muutaman sivutehtävän, jolloin päädyin pelin loppuun ja vasta sen jälkeen palasin tekemään muita sivuun jääneitä juonteita. Tätä ei myöskään auttanut se, että peli syöksi minut suoraan varsinaiseen Beamdogin tekemään lisälevyyn, jolta ei ollut paluuta takaisin basegameen. Nämä ovat niitä vanhanaikaisuuden ongelmia. Onneksi minulla oli tallennuksia, joilla saatoin palata taaksepäin.

   Sivukertomukset elävöittävät maailmaa, niissä saat pelastaa neitoja hädästä, auttaa lapsia ja hakata rosvoja turpaan. Voit joskus päättää tehdä pahaakin, tai ryövätä ihmisiä. Minä tein parhaani, ja kuten myös oikeassa elämässä, olen tiellä luostariin sovittamaan syntejäni. Miten pelit imitoivatkaan oikeaa elämää! Maailma on yllättävänkin täyteläinen fantasia, illuusio ei totta kai ole täydellinen koskaan, mutta tuon ajan peliksi ja varsinkin tällaiseksi tienraivaajaksi, peli on onnistunut hyvin. Ihmiset puhuvat sinulle, tulevat juttelemaan ja haastamaan leikkisään painiin, jossa tarkoituksena on totta kai repiä sekä silmät, että kivekset toisen päältä. Ah, pojat on poikia!

   Maailmaa pyörittää totta kai tuo legendaarinen Infinity Engine, pelimoottori, jolla luodaan maalauksellisia taustoja, jonka päällä hahmot liikkuvat ja makaavat. Taustat ovat siis käsinmaalattuja taideteoksia, ja pelihahmot, kaikki liikkuva pääasiassa sen päälle liimattuja. Kuitenkin siirtymä on todella hieno ja usein ei erota kummasta on kyse (noh, kaikkihan ne on koneella luotuja). Aika on totta kai purrut Enhanced Editionista ja resoluutiosta huolimatta, mutta siltikin täytyy ihailla tuota maailmaa ja grafiikkaa, joka kestää polygonimössöä paremmin sitä mikä lopulta minutkin kukistaa. Sinä perkele, kuoleman varjo! Mene pois! Tähän myisin itseni, ja kauppaisin teille Nivean ihoa silottavia tuotteita, jahka niin pitkälle urallani pääsen. Sieluni on kaupan, onhan se jo käytetty ja korruptoitunut!

   Tylsiäkin peltoja on ensimmäisessä osassa paljon, karttoja kulkiessa ja etsiessä sisältöä elämään, tulee vastaan puu, jos toinenkin, karhu tai kaksi, mutta kauneutta on varattu vain erikoisiin näyttämöihin, joilla varsinainen taide tapahtuu. Kauneus, mahtava soundtrack ja tunnelma linnunlauluineen edes auttavat sitä, että peli tuntuu edelleen hyvältä.

   Varsinainen, ranskalaisittain ”le gameplay” on sitä ukon siirtelyä klikkaamalla, TAB-nappulaa pidetään pohjassa, jotta maalauksesta erottuu kaikki mihin voi koskea ja mitä liikutella, eli laatikot, joita tyhjentää ja kojeet, joilla avata ovia. Ilman TAB-toimintoa peli olisi paljon työläämpi kokemus. Taistelu on nk. Realtime with Pause, eli ukot kyllä hakkaavat itse, mutta voit keskeyttää toiminnan ja miettiä strategiaa tarkemmin. D&D säännöistä tutut nopat pyörivät taustalla ja tuo konepellin alla tapahtuva magia jäänee monille tuntemattomaksi. Sen opin, että ennen taistoa on loihdittava jokainen löytyvä buffi ja kutsuttava jokainen mahdollinen elukka, että vaikeat pomot kukistuvat. Helpoilla vaikeustasoilla virheisiin on niinkin paljon varaa, että helpoin, eli varsinainen GAMEJOURNALISTMODE sisältää täyden kuolemattomuuden! Vaikeammilla tasoilla hahmot voivat kuolla pysyvästi, mikäli luoja niin lasettaa (esim. kivetyt ja sitten patsas murtuu). Koska en ole journalisti, sain pelaa keskivaikealla, eli normaalilla, mikä aiheutti sen, että piti ihan oppia miten tilanteista selvitä. Tämä oli hyvä, mutta suosittelen kokonaan ummikoille ja Essonbaarin sedille aloittamista helpolla vaikeustasolla. Tarinamoodi on myös hyvä fiilistelyvaikeustaso, sillä ei pelaamisella olla itseään kiduttamassa (siihen on ruoska).

   Itemisaatio on mielenkiintoinen, sillä aseissa on niin ominaisuuksia kuin kirouksiakin. Kiroukset voivat olla joskus pahoja, Minskin miekkailu lähtee aina lapasesta ja siinä käy kuten perusperjantaina, eli lapset ja vaimo ajetaan hankeen, ellei sitten ihan pilkota palasiksi. Raakoja voimatasoja mitataan +1, +2, +3 numeroilla, joista +3 on maksimi. Nämä edustavat myös selkeitä harppauksia varusteiden voimatasoissa. Kaikki hahmoluokat eivät voi pukea kaikkia varusteluokkia ylleen ja jne. perusjuttuja. Hahmon kehitys taas on D&D sääntöjen mukaista, aloitat tasolta 1 ja sinulla on silloin jotakuinkin 10 elämänpistettä, ja maksimi lienee pelissä vain tason 10 luokkaa, jolloin ”kehitystä” sinänsä ei numeraalisesti tule paljon. Esimerkiksi hahmoni hp määrä lopussa oli tasolla 8-9 se noin 110. Miekkamiehet eivät opi paljon eri kykyjä, paladinilla on muutama erityistaito, mutta suurimmaksi osaksi kyse on vain miekan automaattisesta heiluttamisesta. Maagit ja noidat sen sijaan omaavat paljon enemmän kykyjä, ne tosin tulee oppia kääröistä ja käytön jälkeen tulee levätä hyvä tovi, että nämä taidot tulevat takaisin. OP buffeiksi osoittautuivat Haste ja Chant. Tämän tyylin hahmonkehitys, jossa varsinaisia buildeja ei ole, on tietysti erilainen ja tottumuskysymys. Hahmo luodaan paperilla, ennen peliä, varsin tarkasti ja sitten seurataan tuota kohtaloa ja noppien heiluttelua. Pelin aikana per level up voit erikoistua toki eri aselajeihin ja kehittää esimerkiksi rötöskykyjäsi, mikäli olet rötöstelijähahmo. Haastavaan taisteluun tultaessa paras taktiikka on reload, eli quick savea tulee käyttää usein ja se onkin sopivasti Q napissa. Kun olet tiedustellut ensimmäisellä yrittämällä vastuksen, lataa quick save, ja buffaa hahmot kaikella mahdollisella. Kutsu kaikki hämähäkit ja elukat mitä löytyy, ja lähetä ne ensimmäisenä tykin ruuaksi. Sitten tulevat sinun miekkamiehesi, lihaskimppusi, Bull Mentulat, joiden tehtävänä on suojata jousimiehiä (jotka tässä pelissä ovat tosi hyviä myös) ja maagisi. Maagit eivät varsinkaan alhaisilla tasoilla kestä pieruakaan, joten meikä manne paladinina joutui suojaushommia hoitamaan varsin täyspäiväisesti. Huono valinta oli myös ottaa mukaan ”wildmage” Neera, jonka taikominen oli arpapeliä, usein hän taikoessaan päätyi palkanalennukseen, eli hahmon taso laski joksikin aikaa (tai sitten taika jäi suutariksi). Normaalivaikeustasolla muutama yritys yleensä riitti, ja lopulta homma alkoi sujua niinkin hyvin, että suuria vaikeuksia ei tullut. Valmistautuminen oli kaiken alfa ja omega.

   Ekonomia ei ole myöskään ongelma, rahaa tulee ovista ja ikkunoista, mutta varsinainen kamojen kauppaan saaminen voi olla työlästä, sillä inventaario managerointi on tässäkin pelissä haaste ja minipeli sinänsä. Sitä palapeliä pelatessa meni hyvä osa peliajasta. Onneksi on jalokivipussukoita jne. helpottamassa työmaata. Kaupat ovat siis tärkeitä, sieltä voi saada parannuksia omaan arsenaaliin, mutta myös ammuksia, joita täytyy ajoittain hyllyiltä asti käydä täydentämässä. Lisäksi on potioneiden ja taikakääröjen laita, ellei itse ole löytänyt sopivia tai tarpeeseen tulee. Esimerkiksi basiliskoja vastaan tapellessa on hyväksi olla kivettymisen estoja tai kiveksestä palauttamiseen olevia kääröjä. Lisäksi antibiootit ovat elinehto, sillä poison sattuu ja iskee usein. Buffipottuja on paljon erilaisia ja niitä pelaaja löytää paljon, jos jaksaa kaiken koluta. Spesiaalipottuja voi olla hyvä säästää, mutta varsinaisesti näitä ei tarvinnut turhaan syödäkään.

   Pelin pelaaminen sinänsä oli yllättävän jouheaa ja mukavaa, jos ei lasketa inventaario tetristä. Tehtävien suorittamisessa sen sijaan voi olla uuteen maailmaan tottuneille vaikeuksia, sillä usein tehtäväkuvaukset, jotka journaaliin päivittyvät, eivät ihan tarkkaan sano, mihin pitää mennä. Mene etelään, siellä näin peikon! Ok, no kuinka kauas etelään? Tämä on totta kai tuttua tehtäväsuunnittelua ja siten joillekin elinehto peleissä, joillekin selkeä ”nou”. Monet pelit nykyään näyttävät suoraan kartalta ja vielä pelihahmon päällä olevalla nuolella, sekä puhelimeen tekstarilla tulevilla ilmoituksilla, että mihin pelaajan pitää mennä. BG1:n kartat ovat sen verran suljettuja ympäristöjä, että eksymisvaaraa harvoin on.

   Selkein kompastuskivi tulee siirtymisessä lisälevyyn Siege of Dragonspear (2016). Se on äkkiväärä ja nytkähtävä, menetät esimerkiksi rahasi kokonaan. Varas kyllä yrittää sovittaa tekojaan koko levyn ajan, lopulta siinä henkensä menettäen, mikä on tietysti moraalista katsoen hyvä tai huono. Harmillinen takaisku, yritin kyllä sanoa sille tollolle, että jo riittää, ei niitä rahoja tarvitse palauttaa. Nytkähtävä lähtö ja illuusion rikkoutuminen näkyy niin kirjoituslaadussa kuin muussakin toiminnassa. Lisälevy ei ole ”aito”, vaan siinä on keinotekoisuuden maku. Se ei kuitenkaan ole ihan huono, vaan esimerkiksi luolastot, jotka levyssä tulevat, ovat mukavaa koluilua ja puzzleja löytyy, sekä mielenkiintoisia vastuksia. Sinä Lich, minä muistan sinut! Tarinassa taistellaan ristiretkeä vastaan, joka saapuu kohti Dragonspearia. Sitä vastaan käyvään liittoumaan liittyy myös sinun kaupunkisi eli Baldurin Portti. Aluksi kysymyksiä totta kai herättää, että mitä vittua ja miksi? Mutta lopulta tarinalle tulee suht tyydyttävä ja visuaalisesti hieno lopetus, sekä pahis-hyvis saa ansionsa mukaan. Varsinaiseksi ”selitykseksi” sille, mitä tapahtuu pelien 1 ja 2 välillä tämä ei anna tyydyttävää vastausta. Sillä peli koostuu tästä erillisestä ristiretkitarinasta, joka ei ihan liity sinuun, sekä sitten kahden minuutin osiosta, joka jo kyllä kerrotaan BG2 alussa. Lisälevy on siis lisäseikkailu ja joukko lukuisia sivutehtäviä. Kenties Beamdogin opinnäytetyö omien pelien tekemisestä.

   Itselle suurin kompastuskivi on tämä perisynti, eli kun siirrytään lisälevyyn, tulee väkisin monesti riuhtaisun tuntu. Eli pelaajalta joko riisutaan hänen välineensä, miekka ja rahat ja hänet pakotetaan aloittamaan alusta. Tässä tapauksessa riisutaan vain rahat, mutta myös ystävät. Eli joukkosi on hajalla, ja siksi illuusioni rikkoutui. Ja se mitä sain tilalle, sai tilanteen vaikuttamaan entistä pahemmalta. Olin selkeästi kasvanut koossa, sillä sekä superhyveellinen paladinimainen jousihenkilö emäntä, että neutraali itsekeskeinen varas narttu yrittivät molemmat päästä housuihini hyvin aggressiivisesti, vaikka olimme vasta tavanneet. Tämä järkytys ei riittänyt, vaan vielä hemmetin cleric-rosvo gnome, joka oli kova juttelemaan, ärsyttävä ja varsin piestävä mies, paljastui lopulta homoksi ja sekin yritti vielä päästä housuihini. Kylläpä tilanne perkelöytyi nopeasti! Siinä kaduin, että en ollut ottanut vanhoja tovereitani tilalle sitä mukaa kun ne vastaan lopulta tulivat. Ajattelin, että kokeillaan nyt nämä uudet hahmot. Ei, ne eivät olleet sen arvoisia. Onneksi BG2:n aloitettuani ja saven ladattuani siihen, ryhmääni palasivat best babe ja waifu Imoen, sekä luotettavat Jaheira ja Khalid, sekä ikivihreä Minsc luotettavan avaruushamsterinsa kanssa. Go for the eyes Boo, go for the eyes! RAAAARRGH! Joskus tuntuu, että tuossa kombossa tappavimman elementin muodostaa juuri tuo hamsteri…

   Entä lisäsisältö peruspelissä? Lisää tehtäviä, mutta minua erityisesti kiehtoi kehuttu Durlags Tower ja sen läpi koluaminen. Muuten alueet jne. olivat mukavaa lisätavaraa ja peruspelin laatua kirjoittamisineen, tekihän senkin Bioware ja jo silloin vuonna 1999. Durlagin torni sisälsi tehtäviä, sekä neljä yläkerrosta, katon, ja varsinaisen ”dungeonin” eli neljä kellarista alkavaa labyrinttia. Nämä olivat täynnä puzzleja, tappelua ja Durlagin surullisen tarinan avaamista sekä lopulta häntä vainonneen pahuuden kukistamisen. Minulla meni tähän hyvä tovi, koska puzzlet olivat totta kai tehty ihmiselle eikä apinalle. Eivät ne lopulta mitään vaikeita olleet. Taisteluissakin oli mielenkiintoa, sillä varsinkin loppuvastukset olivat hauskoja, mutta minun vaikeustasollani eivät mahdottomia. Varsinkin kun tässä vaiheessa jo tunsin metkut, joilla nuo perkeleet kesyttää.

    Loppujen lopuksi täytyy todeta, että nostalgiani on tyydytetty, ja mielelläni lähden BG2 pariin. Toivon siltä, että se on hiotumpi ja parempi (kuten muistan). Onhan se ikonisempi ja paljon laajempi. Baldur’s Gate 1 on kuitenkin pelattava kokonaisuus, vaikkakin sen lisälevy on ohitettavissa. Kuitenkin nykymaailman pumpulilapsille tämä peli ei enää sovi, enkä muistanut Louvreen astellessani, että Mona Lisa oli maalattu 768*1024 resoluutiolla. Päivityksestä huolimatta peli on muinainen ja siksi vain muinaisille sekä innokkaille harrastajille pelattavissa vielä nykyäänkin. Se on antoisa katsaus menneeseen, ja kyllä menneisyyden aarteista vielä nykyäänkin niitä arvostava saa paljon irti. Ei Miltonin Paradise Lost tai Goethen Faust ole niitä luettavimpia teoksia, mutta kyllä niitä silti voi hivellä ja hipistellä heikompikin mieli ja saada siten imeskeltyä nautintoa, joka oli tehty karummille kielille, tupakin polttamille suille. BG1 ei ole samalla tapaa hyvä peli kuin nykystandardilla voitaisiin pitää ”hyvin toimivaa ja helposti lähestyttävää” peliä, mutta se on se peruspilari, jolle on rakennettu myöhempien aikojen suuruuksia kuten nykyklassikot Divinity: Original Sin 2 (Larian Studios, 2017) sekä Pathfinder: Wrath of the Righteous (Owlcat Games, 2021).

   Seuraavaksi vuoroon astuukin Baldur’s Gate II: Shadows of Amn (2000) sekä sen lisälevy Throne of Bhaal (2001).