Jean-Jacques Rousseau oli kenties Valistunut, eikä uskonnollinen, eli hän eli ”uuden ajan” ja rationaalisen ajattelun kynnyksellä, mutta hänessä oli myös totalitaarisen idealistin tendenssejä, joka erottaa hänet esimerkiksi liberaaliin talous- ja yhteiskuntatraditioon johtavista ajattelijoista, ja liittää hänet mannermaisen filosofian ajattelijoihin kuten G.W.F. Hegeliin ja Karl Marxiin. Nämä miehet, jotka tulivat hänen jälkeensä, jatkavat tuota idealistista, valistunutta ja rationalisoivaa, materialistista sekä totaalisoivaa, mutta ennen kaikkea määräävää asennetta. He tietävät viisaina filosofeina, kuinka yhteiskunta tulee rakentaa. Se ei koostu yksilöistä, orgaanisesta kehityksestä, vapaista markkinoista, vaan vahvasta byrokratiasta, valtiosta, osista kokonaisuuden alla. Nämä filosofit ovat sellaisia, joita Thomas Sowell osuvasti kutsuu Voidelluiksi/Vihkiytyneiksi, eli ”Anointed ones”. Eli heidät on vihitty, valittu ja koulutettu, ja he omassa neroudessaan osaavat ohjastaan ihmiskuntaa kohti parempaa tulevaisuutta. Ja heitä pitää totella, muuten tulee turpaan. Tämä totaalisoiva tendenssi käsittelee yleensä kokonaisuuksia, joukkoja, ja niiden dynamiikkaa. On pakkomielteinen mitä tulee valtaan, ja rationalisoi kaiken. Tämä tendenssi kulki Hegelin ja Marx/Engelsin kautta syvällä mannermaisessa filosofiassa, ja sieltä puski esiin esimerkiksi kukkina Leninin hiuksissa, mutta myös rautahampaina erityisesti ranskalaisten filosofien suissa. Siinä missä enemmän analyyttiset filosofiset traditiot englanninkielisessä maailmassa johtivat hyvin erilaiseen tapaan katsella maailmaa, ja näkivät sen yksilökeskeisyyden, loogisuuden, selkeiden argumenttien ja tieteellisyyden kautta, näki mannermainen filosofia itsensä jättimäisten ajatusten, suurten tulevaisuuden voimien kanavoijana. Erityisesti analyyttisen filosofian alkujuuret olivat harjoittajiltaan ennen kaikkea ”multidisciplinaarisia” eli nämä filosofit olivat esimerkiksi päivätöiltään kauppiaita, matemaatikkoja, tai muuten fyysiseen maailmaan sidottuja. Mannermaiset ajattelijat taas olivat ammattifilosofeja ja harvoin edes poliitikkoja. Heidän ei tarvinnut koskea oikeaan maailmaan tietääkseen siitä.

   Ranskalaiset filosofit hioivat marxismia, valmistelivat postmodernia maailmaa, samalla kun Frankfurtin koulukunta siirtyi natseja pakoon Yhdysvaltoihin, varmistaen, että sielläkin nämä juuret saisivat kasvaa hedelmällisessä maassa. Siellä alkunsa saikin marxismista neomarxismi, kriittinen teoria ja lopulta aiheenamme olevat rotu- eli identiteettiteoriat. Kriittinen teoria johti kriittiseen rotuteoriaan, ja siitä siirryttiin identiteetin voimavaroja hyödyntäen queer- ja intersektionaalisiin teorioihin. Nämä teoriat ovat ensinnä dynamiikaltaan samoja kuin Marxin aikanaan hahmottelemat. Ne keskittyvät vallan analysoimiseen aina pakkomielteisyyteen asti. Ne käsittelevät joukkoja ja luokkia. Identiteettiin siirryttäessä vastakkaispareja asetettiin esimerkiksi ”homoista” ja ”heteroista”, sekä ”mustista” ja ”valkoisista”. Kudottu kertomus keskittyy selittämään kaiken yhteiskunnassa ja lopulta yksilön aseman siinä, näiden vastaparien valtasuhteiden kautta. Mikään ei riipu yksilöstä itsestään, vaan on selitettävissä rakenteellisten ongelmien kautta. Rasismikin on kehittynyt ”vanhoista hyvistä ajoista” nykyaikaiseen muotoonsa. Ennen se oli simppeliä: rasismissa, joku pitää omaa rotuaan parempana kuin toista, ja siten oikeuttaa tuon toisen syrjinnän ja, jopa väkivallan sitä kohtaan. Nykyään kyse on myös ”kulturalismista”, sekä rakenteellisesta analyysista. Eli mikäli yrityksen hallituksessa istuu 10 miestä, on se seksistinen hallitus, ja syrjii naisia sekä muunsukupuolisia. Ei tarvitse analysoida intentioita, kompetenssia tai mitään muita tekijöitä, vaan pelkkiä hahmoluokkia. Mikäli noista kymmenestä miehestä 9 on valkoisia, on kyse silti rasistisesta rakenteesta. Hallitus ei ole tarpeeksi ”monipuolinen, monimuotoinen (diverse)”. Dynamiikka toimii aina vain yhteen suuntaan: kohti vallankumouksellista toimintaa. Muutosta. Eli, riippumatta esimerkiksi valtion, jota yhtiö ja sen hallitus edustaa, tai missä se sijaitsee, ihmisten rodullisesta koostumisesta, enemmän monipuolisuutta on aina parempi, ja mitä vähemmän mustia tai värillisiä hallituksessa istuu, sitä systemaattisemmin se syrjii heitä. Siten 99.9999 prosenttisesti valkoisessa maassa on silti systemaattista rasismia vaikka 2 noista kymmenestä ihmisestä hallituksessa olisi mustia. Ei ole olemassa skaalaa tai painoa, vaan kyse on oikeudenmukaisuudesta mihin social justice -liikekin perustuu. Se tarkoittaa korjaamista, epäoikeudenmukaisuuksien sovittamista, syntien sovittamista ilman anteeksiantoa. Se tarkoittaa syrjintää, mutta oikeudenmukaista syrjintää: positiivista syrjintää. Marxille kapitalistit olivat aina pahoja, proletariaatti aina hyviä, ja aina kun otettiin kapitalistilta pois, millä tahansa keinoin ja syin, oli se aina oikeutettua.

   Mikä tekee tästä kudotusta narratiivista mielenkiintoisen, on juuri sen ytimen yksinkertaisuus, mutta valloittava voima. Se on yhä vahvasti, ellei vielä voimakkaamminkin, uskonnollinen liike kuin marxismi yleensäkin ideologiana. Jotta liikkeeseen voi liittyä, tulee omaksua tiettyjä perusolettamuksia, kuten tuon antiikkisen luokkaristiriidan taustalla. Tulee nähdä, että on olemassa sortoa, ja, että oikeudenmukaisuus on sitä, että kaikilla on tasan yhtä paljon ja yhtä vähän, mutta myös modernina versiona: kaikilla on tasan yhtä vähän ja yhtä paljon, myös otettuna huomioon historiallinen perspektiivi sekä kaikki erilaiset luokkajaot, joita voidaan keksiä. Eli oikeudenmukaista olisi, että valkoiset maksaisivat vahingonkorvauksia mustille (kaikille maailman mustille) orjuudesta. Kysymykseen ei liity se, pitäisikö esimerkiksi arabien maksaa näitä korvauksia mustien orjuuttamisesta ja noiden orjien sterilisoimisesta, tai pitäisikö heidän sukupuolten väliseen tasa-arvoonsa puuttua, ei, kyse on länsimaisesta järjestyksestä, jota vastaan tämä kertomus käy. Ja on aina käynyt. Liberaalijärjestys on marxistisen tradition antiteesi.

   Tämän mutkan kautta päädymme toteamaan Douglas Murrayn kirjasta The Madness of Crowds (2019) sen, että se on katsaus tuosta hulluudesta, joita se esimerkein havainnollistaa ja tuo tavalliselle ihmiselle helpommaksi lukea. Se ei ole teoreettinen katsaus, vaikkakin pyrkii selittämään syitä ilmiöiden taustalla, sekä niiden teoreettisia juuria modernissa yliopistomaailmassa sekä aina Marxiin asti. Näissä se on kuitenkin ytimekkyyteen pyrkivä kuvaus, mikä on hyvä, koska teos on enemmän suurelle yleisölle tarkoitettu ja jopa viihteellinen. Viihteellinen siten, kuin esimerkiksi monet tietoviihdekirjallisuuden nykyteokset (esim. Yuval Noah Hararin teokset).  Se kuitenkin onnistuu tehtävässään suurimmaksi osaksi hyvin, sen vahvuus on esimerkeissä ja niiden kautta ongelman esittämisessä. Murray on jaotellut kirjan aihepiireihin kuten ”homous” ja ”naiset” tai ”trans”, jotka samalla keskittyvät tuohon piiriin yhdessä jonkin laajemman aiheen kanssa. Aluksi hän käsittelee marxismia, sitten naisten osiossa cancel-kulttuuria sekä teknologian ihmeitä (Twitter-hulluutta). Rodun kohdalla hän käsittelee myös anteeksiantoa, jota nykymaailmassa ei tunneta. Ilmiö, kuten cancel-kulttuuri, jossa ihmisen koko ura voidaan tuhota yhden hassun, mutta huonolla maulla tehdyn vitsin takia. Vitsin, joka oli kenties suunnattu kaveripiirille, jossa tällainen vitsailu oli normaalia ja sitä ”ymmärrettiin”, monet äijäporukoiden vitsit saattavat olla superseksistisiä, mutta niitä ei sen ulkopuolella juuri heitellä. Ne kuuluvat tuon ryhmän hassutteluihin, eikä niitä oteta tosissaan. Kun jonkun julkisuuden henkilön sanomisia kaivetaan hänen menneisyydestään, saatetaan löytää joku twiitti tai forumpostaus, joka on vähemmän hyväksyttävä nykymaailman herkässä ilmapiirissä. Siitä nostetaan Twitterissä äläkkä, suuri joukko ärtyy ja lietsoo vihaa, painostaa ja puhkuu, kunnes henkilö joutuu pyytämään anteeksi (mitä ei saa tehdä), mutta päätyy silti menettämään työpaikkansa ja joutuu koko yhteiskunnan hylkiöksi. Nämä sanomiset ovat yleensä huonolla maulla tehtyjä vitsejä, mutta saattavat olla hyvinkin mietoja. Mikäli USA:ssa joku sanoo kannattavansa Trumpia, voi hän silti saada potkut, vaikka kyse on varsin legitiimistä mielipiteestä, olihan Donald Trump presidentti. Vähän kovempiin aiheisiin kuuluvat esimerkiksi homoavioliittojen vastustaminen, esimerkiksi sen nojalla, että kirkko voi niistä kieltäytyä, koska se ei kuulu sen instituution uskomuksiin. Tai aborttien vastustaminen sen nojalla, että ihminen kokee elämän alkaneen hedelmöityksessä, ja, että abortti on silloin murha. Näitä voidaan käyttää aseina tuota ihmistä vastaan, ja siten mahdollisesti kieltää häneltä mahdollisuuksia elämässä. Tiedämme kaikki julkkiksia ja poliitikkoja, jotka ovat joutuneet myrskyn silmään sanomisiensa takia. Anteeksipyytäminen ei ole heistä ketään auttanut, vaan ainoastaan pahentanut asiaa. Paljastanut heidät heikoiksi, ja siten jatkanut heidän kiusaamistaan.

   Tämä ei kuitenkaan ole hulluinta antia mitä teoksella on tarjota. Tässä tekstissä ei ole tarkoitus purkaa laajemmin Murrayn kirjaa, vaan esittää se tietyn historian jatkeena, ja siten, hyvänä luettavana näihin nykyaikaa vaivaaviin aiheisiin tutustumista varten. Hulluutta on sekin, että ”kehitys” toimii vain yhteen suuntaan, kuten monimuotoisuus yhtiöiden hallituksissa. Naiset voivat olla seksistisiä miehiä kohtaan, koska miehillä katsotaan olevan etuoikeutettua valtaa, ja siten naisille on sallittua taistella tuota vastaan. Samoin kuin värilliset eivät voi olla rasisteja valkoisia kohtaan, mutta valkoiset voivat olla muita kohtaan. Siitä päästäänkin kysymykseen rodusta ja poliittisesta rodusta. Yhdysvalloissa on varsin normaalia nykypäivänä se, että oikeistolaisen Republikaanipuolueen mustaihoiset ehdokkaat eivät ole vasemmiston silmissä mustia eli Mustia. Mustaihoisuus on poliittista mustuutta, ja mikäli mustaihoinen edustaa väärää puoluetta, häneltä voidaan riisua hänen värinsä ja asemansa, hänestä voidaan tehdä poliittisesti valkoinen, jolloin rasismi häntä kohtaan on sallittua. Kaliforniassa mustaihoista ehdokasta kohtaan hyökättiin gorillapuvussa heitellen banaaneja, vain koska hän oli republikaani ja siten ”väärää” mielipidettä edustava.

   Nämä säännöt ovat varsin hulluja, irrationaalisiakin, ja monesti muuttuvia. Vasemmistolaisuuteen kuuluu jo marxismista alkaen se, että heidän täytyy kyetä pitämään keskenään ristiriitaisia ajatuksia/käsityksiä mielessään, jotta ”niistä voidaan tehdä synteesi”, mutta myös siksi, että sillä on oma logiikkansa ja vahvuutensa. Jokin ”voimavara” piilee tuossa uskonnollisessa olettamuksessa. Siksi esimerkiksi sukupuoli on muuttunut nestemäiseksi, muuttuvaksi ja ”valinnaksi”. Eli voit vaihtaa miehestä naiseksi, jos sinusta tuntuu, ja siten voit käydä naisten vessoissa ja urheilla naisten joukkueissa. Olet täysi nainen, voit saada lapsia ja sinulla on silloin kuukautiset (eihän se toimi näin oikeasti, mutta…). Mutta toisaalta sinun tulee pitää mielessäsi, että rotu on deterministinen ja tiukasti olemassa oleva käsite. Rotua et voi vaihtaa, se ei ole fluidi. Rotu on kiveen hakattu, ja värillä on merkitystä kokonaisen elämän kokemuksen ja elämänkatsomuksen kannalta. Vasemmisto ajattelee, että kaikilla mustilla on yhteinen musta todellisuus, maailmankatsomus ja kulttuuri, ja samat mustaihoisen mielipiteet. Valkoisilla myös, siksi he ovat kaikki sortajia ja etuoikeutettuja. Nämä kaksi esimerkkinä käytettyä katsantotapaa ovat yhtä aikaa voimassa, ja näitä dogmaattisia olettamuksia on monia. Ja jos rotukin on jokin pysyvä, olennainen elementti, niin miten mustaihoisilta voidaan silti riisua heidän ”sorrettu statuksensa” mikäli he omaavat vääriä mielipiteitä? Miten tällainen ihminen voi toimia loogisesti? Ei hän voikaan. Siksi ajan hulluus liki sairaalloinen ilmiö.

   Rotu- ja sukupuolikikkailu on toki mahdollista ja helppoa leikkiä, mutta sillä on varsin vaarallisia seurauksia, mikäli pyritään esimerkiksi leikin sijaan todellisiin muutoksiin. Transasiat ovat nousseet keskiöön ihan viimeisimpinä ilmiöinä, ja nyt puhutaan, jopa alakouluikäisten lasten hormonihoidoista, jotka tekevät heistä pysyvästi steriilejä, mutta auttavat heitä sopeutumaan kehoonsa, tai pääsemään yhteyteen ”oikean” sukupuolensa kanssa. Alaikäisillekin tehdään leikkauksia, rintoja leikataan pois, penikset napsitaan ja käännetään ympäri vaginoiksi. Käytännössä mistään näistä keinotekoisista ”vehkeistä” ei tule todellisia ja korvaa oikeaa, ja ne toimivat huonosti ja aiheuttavat jatkuvasti komplikaatioita. Murray kertoo belgialaisen Nathan Verhelstin tarinan, joka on varsin surullinen esimerkki epäonnistuneista transtarinoista. Hän syntyi tytöksi kolmen pojan jatkeeksi perheeseen, joka tuntui arvostavan enemmän poikia. Hän koki ulkopuolisuutta sekä kylmyyttä äidiltään. Aikuisena hän päätti vaihtaa sukupuolta mieheksi. Rinnat lähtivät ja peniskin yritettiin tehdä. Kuitenkin hän joutui kierteeseen, jossa jatkuvasti jouduttiin korjaamaan edellisiä leikkausjälkiä, joko kuolioon mennyttä kudosta, tulehtuneita tikkejä tai jotain muuta. Mikään ei toiminut, ja lopulta Verhelst päätti pyytää Belgian viranomaisilta lupaa eutanasiaan. Niinpä hyvin osuvasti, Belgia yritti muuttaa naisen mieheksi, epäonnistui ja lopulta tappoi hänet. Onnistuneitakin tarinoita on, mutta on varsin epäselvää vielä, kuinka suuri osa näistä on todella onnistuneita siirtymiä, vaikkakin keinotekoisia rakenteellisesti. Kyse on enemmän henkisestä hyvinvoinnista ja ”roolin” löytämisestä. Kuitenkin hulluus vaivaa tässäkin juuri siinä, että ei ole olemassa kuin yksi vaihtoehto, yksi Totuus. Brittien isoin transklinikka Tavistock on ollut myrskyn kohteena siksi, että siellä ei juuri kyseenalaisteta näitä muutoksia. Mikäli lapsi tulee ja sanoo, että ”joo haluan muuttua”, sitä ei tiukasti seulota, tai tutkita, ei yritetä kriittisesti analysoida ja vastustaa, vaan jo muutaman käyntikerran jälkeen aloitetaan hormonihoidot (joiden käyttö sterilisoi jo vuodessa), ja sen jälkeen voidaan kohta puolin jo leikata. Tapauksia, joissa näin ei tehdä, on hälyttävän vähän eli nolla. Eli aina mennään eteenpäin, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella lapsen sisäistä halua ja ääntä. Onkin nyt mahdollista lukea varsin hälyttävästä määrästä takaisin vaihtavien transsukupuolisten määrästä. He jäävät arpisiksi, hedelmättömiksi, rinnattomiksi ja kepittömiksi, eikä heistä tule enää täysin kummoisia eläjiä, mutta hormonipolitiikka voi palata suht normaaliksi.

   Sukupuoli dysforia lienee varsin tavallinen ilmiö, sillä hormonipäissään nuoret eivät välttämättä koe kaikkia muutoksia mukaviksi, ne tapahtuvat nopeasti ja keho kasvaa ja on jopa kipeä. Hyvin suuri osa näistä tapauksista kuitenkin menee ohi, kun aikuisuus koittaa ja koti löytyy omasta kehosta. ”Sielu kasvaa kiinni ruumiiseen”, kuten itse hahmottelin aikuistumisen kehitystä. Edelliset ilmiöt kuten dysforia ovat kuitenkin väistyneet transsukupuolisuuden tieltä, ja on olemassa vain yksi, vasemmistolainen ideologinen vaihtoehto. Murray huomauttaakin, että kyseinen toimi on varsin samankaltainen kuin ennen muinoin kristillinen homojen käännyttäminen terapialla ynnä muilla kovilla keinoilla. Nyt kyse on vain yhdestä valinnasta, ja se on suora sukupuolenvaihto, jota ei saa kyseenalaistaa. Askel siitä eteenpäin on Iranin politiikka, jossa homoksi paljastuminen johtaa joko teloitukseen tai sukupuolenvaihdosleikkaukseen.

   Vaihtoehdottomuutta korostaa sekin, että yleisesti tätä Murrayn hulluuden ilmiötä hahmottaa se, ettei ”aikuisia ole paikalla” eli ei ole olemassa konservatiivista, huolestuneiden vanhempien, tai ylipäätään yksilönoikeuksia (lastenoikeuksia) puolustavien vastarintaa. Vasemmisto saa toimia vapaasti, ohittaa tieteellisyyden rajat, ja pitää yllä keskenään ristiriitaisia ajatuksia. Kukaan ei tiedä yhteiskunnassa mitä saa sanoa ja mitä ei, mikä milloinkin rikkoo mitäkin vasemmiston tabua vastaan, sillä keskenään ristiriitainen logiikka vaatii jatkuvaa narratiivin huoltoa ja ylläpitoa. Sinun tulee jatkuvasti lukea ja olla ”hereillä” eli woke, asioiden kanssa, koska muutoin saatat rikkoa dogmia, uskoa ja ”pyhyyttä” vastaan. Näin käy joka päivä ja skandaalien kirjo on laaja. Loogisuus puuttuu keskustelusta, sananvapaus on kadonnut ja sensuuri ottanut vallan. Hyssyttely kuvaa ajan keskustelukulttuuria, mutta myös viha ”vääräuskoisia” kohtaan.

   Douglas Murrayn teosta The Madness of Crowds onkin helppo suositella, mikäli on törmännyt tähän ajanilmiöön ja siten kiinnostunut aloittamaan tutkimusmatkan, tai ainakin hapuilemaan tuolla polulla, vilkaisemaan verhon taakse. Syvällinen katsaus se ei ole, mutta helppolukuinen ja sisältää hyviä esimerkkejä puolesta ja vastaan. Ennen kaikkea se nostaa kissan pöydälle ja on yksi noista aikuisten tavoista puhua. Douglas Murray on myös homoseksuaali, mutta koska on hän konservatiivi, hän ei ole poliittisesti homo. Hän vihaa queer-seksuaalisuutta, eli ”homostelu” kulttuuria, jossa homous muodostaa koko henkilön persoonan. Me kaikki tunnemme queerseksuaaleja, näitä ”BigBrother Timoja”, jotka ovat ylinaisellisia ja herkkiä, draamakuningattaria. He ovat poliittisesti homoja, ja käyttävät homoutta vallanvälineenä. Murray taas… hänestä ei edes huomaa mikä on hänen seksuaalisuutensa. Hän on ihminen muiden joukossa, eikä tuo yksityisasioita esiin. Hän on malliesimerkki siitä, miten ihmisten tulisi käyttäytyä aikuismaisesti. Siksi häntä vihataan, siksi vasemmisto haluaa, että häntä ei olisi.