Filosofia on usein hankala aihe, ei pelkästään siksi, että usein teokset ovat vaikeaselkoisia ja käsittelevät vaikeita aiheita, mutta myös siksi, että ne usein tukeutuvat traditioon, joka osaltaan auttaa ymmärtämään käytettyjä käsitteitä. Mikäli et tunne teoksen taustalla vaikuttavaa traditiota entuudestaan, joudut työskentelemään sen eteen, että saat täyden käsityksen käytetystä kielestä ja käsitteistä. Se on eräänlaista slangia, ammattikieltä. Parhaimmat filosofit luovat itse itselleen oman traditionsa, ja tämä on myös yksi suuri vaikeuttava tekijä heidän teostensa avaamiseksi. Traditiolla tässä tapauksessa tarkoitan sitä, mistä sanat ja käytetyt käsitteet saavat merkityksensä. Yksi hyvä esimerkki on marxistinen traditio, jonka käsitteet kuten kapitalismi, sosialismi ja dialektiikka ovat käytössä useimmissa vasemmistolaisten ajattelijoiden ja filosofioiden tuotoksissa. Esimerkeistä käsite dialektiikka on sekin kotoisin G.W.F. Hegelin filosofiasta, jonka tradition Karl Marx ja Friedrich Engels omaksuivat. Hegeliläinen dialektiikka tarkoitti vastakohtien ja ristiriitaisuuksien selvittämistä analysoimalla niitä, ja luomalla lopussa synteesin, jossa nämä yhdistyivät. Hegelille teesi ja antiteesi muodostivatkin synteesin, jossa teesin vastakohta antiteesi siirtyi täydentämään sitä niiden yhdistyessä uudeksi vastaukseksi eli synteesiksi. Marxistinen dialektiikka koski ristiriitoja luokkien ja sosiaalisekonomisten olosuhteiden välillä. Hänen kaksi kuuluisimmista pareistaan oli omistava kapitalistiluokka sekä työväenluokka proletariaatti, jotka kamppailivat keskenään, eli omasivat ristiriitaisia vaatimuksia, jotka täytyi ratkaista. Marxille ja Engelsille vastaus oli vallankumous, jossa syntyisi lopulta uusi kommunistinen utopia, jossa tuotannonvälineet olisivat yhteisomistuksessa sekä tulo- ja luokkaerot tasoittuneet niin, että kukaan ei omistanut mitään, mutta oli silti onnellinen (World Economic Forumin motto vielä herran vuonna 2022).

   Dialektiikka onkin yksi traditionaalisista käsitteistä, joka välittyy vasemmistolaisissa filosofioissa vielä nykypäivään asti. Oli kyse sitten kirjallisuudenteoriasta kuten Jacques Derridalla, joka esimerkiksi analysoi sanojen merkityksiä asettamalla ne vastakohtapareiksi, kuten mies ja nainen, tyhjä ja täysi. Hänelle nämä ristiriidat tarjosivat merkityksellisen lähteen analyysille, jolla saattoi olla vapauttava voima. Postmodernisti Michel Foucaultille dialektiikka oli vallan analysoimista sen ytimen ja periferian eli normaalin ja epänormaalin välillä, kuten hän teki esimerkiksi tutkimuksessaan hulluuden historiasta. Traditio tarkoittaa siis samojen merkitysten välittymistä, mutta myös sitä, että näitä käsitteitä tulee ymmärtää niiden tradition kehyksessä. Miltei aina ne tarvitsevat täyden ymmärryksen saavuttaakseen tradition tukea, sillä usein ammattilaiset vastaavatkin kritiikkiin, että, jotta voi ymmärtää esimerkiksi Michel Foucaultin käsitteitä, tulee ymmärtää jotain muuta edeltävää ajattelijaa, ja, jotta tätä voi ymmärtää, tulee palata lopulta Marxiin ja Hegeliin asti.

   Ajattelijat kuten Oswald Spengler ovat sellaisia, että he ajattelevat itsenäisemmin, laatikon ulkopuolelta, luovat omat käsitteensä ja traditionsa. Siksi heitä onkin vaikea ymmärtää, ja traditiosidonnaiset ajattelijat hylkivät heitä hyödyttöminä. Marxistisen traditiona ajattelijat eivät usein voi hyödyntää muita kuin oman traditionsa ajattelijoita, eivätkä voi muuta kuin kritisoida traditionsa ulkopuolisia ajattelijoita. Kyse on siis myös individualismista, joka tarkoittaa sitä, että myös ajattelussa arvostetaan yksilöllisiä ja siten omintakeisuuteen pyrkiviä näkökulmia. Tämä ei poista sitä seikkaa, että usein ajattelijat kuitenkin ovat velkaa idoleilleen sekä heille, joita he kritisoivat, mutta on todistus siitä, että traditiosidonnaisuus voi myös olla suuri rajoittava tekijä. Vasemmistolaisille ajattelijoille on tyypillistä, riippumatta leimasta, olla aina riippuvaisia dialektiikasta, vastakohtien asettamisesta ja näiden välisten ristiriitojen analysoimisesta. Spengler taas vaeltaa täysin omissa sfääreissään, niinkin kaukana, että häntä on väliin vaikea seurata, sillä hänen käsitteensä ja sanansa eivät saa tukea muilta ajattelijoilta, ja kuten filosofialle yleensä, todellisuuskin on kaukana (vaikka se sitä analysoisikin).

   Oswald Spenglerin Decline of the West osat 1 ja 2 ilmestyivät vuosina 1918 ja 1922. Niissä hän kuvaa omaa historianfilosofiaansa, jossa sivilisaatiot ovat eläviä organismeja, joilla on syntynsä, nuoruutensa, kypsyytensä ja vanhuutensa, sekä lopulta kuolemansa. Hän analysoi ja etsii todisteita teorialleen varsin laajalti, käsitellen eri sivilisaatioiden vaiheita ja laskien näiden päälle oman leimansa. Häntä on syytetty ja kritisoitu faktuaalisista virheistä, ja historiankirjoitus onkin tarkentunut sitten hänen päiviensä, sekä kenties, hänen massiivinen työtaakkansa olisi kaivannut myös yksinkertaistamista. Sen sijaan, että teokset pitkäpiimäisesti kävisivät läpi historiaa etsien esimerkkejä ja näitä selaten, olisi teoria voinut keskittyä ytimekkäämmin asiaansa, kuvaten sitä, miten hän historiankehityksen näki. Ainakin nämä olisi modernimmin voinut jakaa ensin teoriaan, ja sitten todistuspuoleen, mikä olisi tehnyt tekstin seuraamisesta helpompaa. Noh, kyse on filosofiasta, ja monet filosofit ovat hyvin vaikeita, ellei mahdottomia lukea. Hegel on yksi näistä, ja vasemmistolaiset uskonoppineet ovatkin jo vuosisatoja tulkinneet hänen pyhiä kirjoituksiaan etsien niistä merkityksiä, jotka eivät kenties ole siellä ensinkään. Ranskalainen psykoanalyytikko ja paljon postmodernismin syntyyn vaikuttanut Jacques Lacan myönsi, että hän tieten tahtoen kirjoitti vaikeaselkoista tekstiä. Tästä voimme ainakin päätellä sen, että joillain filosofeilla on taipumusta okkultistiseen lähestymistapaan, jolla piilotetaan merkitys kielen taakse, jonka ymmärtämiseen vaaditaan tietty ”vihkimys” tai koulutus, ja annetaan siten fanipojille varaa puolustautua kriitikoilta sekä naurettavaksi paljastumiselta.

   Spengler onkin selkeimmillään, kun hän esittelee ytimekkäästi ja lyhyesti oman ideansa, mutta sortuu myös loruiluun, joka tekee hänen tekstinsä seuraamisesta vaikeaa. Vaikeita ajatuksia voi sanoa myös ytimekkäästi kuten Friedrich Nietzsche sekä Arthur Schopenhauer todistivat. Kaartelu ja kiertely eivät auta vakuuttamisessa muita, paitsi heitä, jotka ovat uskonnollisesti tekstiin asennoituneita. Moneenkin otteeseen teoksia lukiessani huomasin, etten oikeastaan ymmärtänyt lukemaani, ja jouduin palaamaan taaksepäin etsiäkseni jutun juuren, sen mistä oli kyse.

   Näistä ongelmista itse aiheeseen. Oswald Spengler on silti erittäin mielenkiintoinen filosofi. Hän nautti teoksillaan ilmeisesti jonkinlaista suosiota Saksassa kaksikymmentä luvulla. Rappion ja perikadon teemat purivat ilmeisen tehokkaasti sodan hävinneeseen ja itseluottamuksensa kadottaneeseen Weimarin tasavallan ihmiseen. He etsivät syitä ja selityksiä ympäröivän maailman selittämiseksi. Ja syiden, jotka olivat johtaneet tuohon katastrofaaliseen taistoon, jossa miljoonat saivat surmansa. Vähän he tiesivät, että murrosaika ei ollut vielä ohi, vaan sama myllerrys ja merkityksen puute veisi heidät vielä uuteen sotaan, joka sekin murtaisi ennen niin jalon kansan selkärangan miltei lopullisesti.

   Spenglerin tyyliä täytyy vielä sen verran hivellä aistikkaalla värikynällä, että hänen tekstistään on aistittavissa tietty yläluokkainen, moderni (tai postmoderni) ajatuksilla hemmottelu, leikki ja omaa intellektuellia egoa hivelevä maiskuttelu. Tekstiä lukiessa (kuten monia muitakin vaikeaselkoisia ja turhaa pyöritteleviä filosofeja) tulee vaikutelma, että sitä lukeva henkilö istuu hyvin kalustetussa aikalaiskodissa, siemailevassa viskiä ja polttamassa hyvää tupakkia, ja tuo henkilö nauttii siitä, että hän saa tuntea olevansa fiksu ja älykäs, menestynyt ja osa jotain eliittiä, koska hän saa aistia ja maistella näitä ”hyvin” muotoiltuja ajatuksia. Tuota turhamaisuutta hyödynnetään paljon modernissa ja postmodernissa filosofiassa. Se mitä sanotaan voi olla hyvinkin yksinkertaista ja jopa hölmöä, mutta koska se piilotetaan niin monen runollisen tekstikerroksen alle, sitä ei lukija ymmärrä, mutta hänelle tulee kuva kuin hän olisi jonkin suuren ajattelijan ja hänen ilmestyksensä äärellä. Tämä vaikutelma koostuu ylipitkistä lauseista, turhista sanoista, vaikeista termeistä ja käsitteistä, joilla ei ole todellista denotaatiota, vaan niitä täytyy ymmärtää ikään kuin niiden konnotaatioita aistimalla. Tämä on uuden intellektuellin yläluokan, eliitin, turhamaista egon hivelyä. Eliitin, joka on korkeakoulutettua, mutta jolla ei ole todellista asemaa tai vastuuta, vaan hänen elämänsä on helppoa. Nämä filosofiset piirteet ovat niitä, jotka viehättävät keskivertoälykästä, humanistisessa tai taideaineessa korkeakoulutuksen saanutta, turhaa intellektuellia eliittiä, jolla ei todellisuudessa ole arvokasta statusta yhteiskunnassa, mutta joka tuntee sen ansaitsevansa ottamalla osaa näihin seurapiirileikkeihin. Tämän sorttinen henkilö ei myöskään ole tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen näitä tekstejä tai nähdäkseen niiden runollisuuden ohi, vaan on keskinkertaisuudessaan varsin hölmö ja vedätettävissä. Hänenlaisistaan koostuvat monet yhteiskunnalliset liikkeet, jotka ovat äänekkäitä, mutta eivät välttämättä järkeviä toteuttaa. Näihin kuuluvat monet sosialistiset liikkeet, joiden pauloihin myös Saksa joutui 1920– ja 1930-luvuilla.

   Näistä tyylivirheistä huolimatta Spengler erottuu varsinaisesti vasemmistolaisista, marxistisista ja postmoderneista ajattelijoista, omintakeisilla ideoillaan. Hänen ajatuksensa sosialismista ovatkin kriittisiä, ja hänelle on olemassa eräänlainen oma, saksalainen sosialismi, joka perustuu preussilaisuuteen, ja siihen, miten sotilaallinen ja hyvin organisoitu tuo yhteiskunta ja kansa oli. Ja millaista yhteenkuuluvuutta ja kollektiivista henkeä he osoittivat, mikä erottuu kansainvälisistä sosialisteista hyvin vahvasti, mutta myös jonka piirteitä kansallissosialismi lainasi ja omasi. Muodostihan vanha preussilaisuus Natsi-Saksan militarismin ytimen, vaikkakin muu oli lainattu vasemmistolaisilta sosialisteilta ja marxilaiselta dialektiikalta.

   Spenglerin historiankäsitys koostuu sivilisaatioista, jotka syntyvät ja kuolevat. Hän jakaa erilaiset sivilisaatiot ja nimeää ne uudelleen. Omamme hän katsoo alkaneen Rooman tuhon eli klassisen sivilisaation katoamisen jälkeisen väliajan jälkeen 800–1000-lukujen paikkeilla. Tämä ”faustilainen” sivilisaatio eroaa klassisesta hyvin monella tapaa. Klassinen sivilisaatio ei esimerkiksi omannut historiaa, vaan mytologisen menneisyyden käsityksen. Se ei myöskään omannut tulevaisuutta, vaan oli kiinni ikuisessa nykyisyydessä, kun taas faustilainen ihminen katsoi tulevaisuuteen alati kehittyvässä maailmassa. Faustilainen ihminen myös näki ikuisuuteen, mistä myös hänen numerokäsityksensä syntyi, sekä erilaiset innovaatiot kuten äärettömyys numeraalisena käsitteenä, loputon sarjanumeroita matemaattisena ilmiönä. Klassiselle ihmiselle ei ollut olemassa muuta kuin hyvin aineelliseen ja keholliseen sidottu maailma. Niin taiteessa kuin matematiikassakin. Klassinen ihminen nautti patsaista, jotka olivat pysähtynyttä liikettä. Ne olivat nykyhetkestä irrotettuja kuvia, keihästä heittäviä kauniita miehiä. Matematiikassa tyydyttiin laskemaan vain olemassa olevia yksiköitä, ei mietitty mitä on niiden toisella puolen, kuten esimerkiksi negatiiviset numerot. Sellaiselle ei ollut klassisella ihmisellä tarvetta, mutta faustilainen ihminen suorastaan janosi kaikkea mikä tämän valtakunnan toisella puolen. Klassiselle ihmiselle jumalat olivat lukuisia ja läsnä, hyvin lähellä, kuten Olympos vuori ja sen jumaluudet, mutta faustilaisen yksi Jumala oli ääretön ja tuolla puolen. Ihminen kuoli ja pääsi taivaan ikuiseen valtakuntaan. Koko faustilaisen ihmisen arki oli täynnä sitä tunnetta, että kärsimys, jota koettiin tässä ja nyt kuten nälkä ja kuolema, olivat vain tämän hetken asioita, mutta kuoleman jälkeen koittaisi ikuisuus taivaassa (tai helvetissä), jota varten koko elämä oli valmistelua.

   Oswald Spenglerille tällainen sivilisaatioiden kuvaaminen on niiden fysionomian löytämistä. Että, historia ei koostu vain eteenpäin menevästä ajasta, vaan nämä kansat ovat orgaanisia ja eläviä rakenteita, jotka ajattelevat asioista tietyllä tapaa ja elävät tietyllä tapaa. Tämä hahmotustapa muokkaa kaikkea mitä he tekevät ja luovat, mitä he voivat ajatella ja mitä he eivät osaa ajatella. Syntyessään sivilisaatio on nuori, se on ensiksi kulttuuri. Kulttuuri on kukoistuksen aikaa, uskonnollista aikaa, jolloin kansa uskoo itseensä, luo ja kasvaa. Silloin luodaan sivilisaation erityispiirteet, tapa ajatella ja taide, joka on sille ominaista. Se on nuorta ja innokasta aikaa. Se on kultakausi, täynnä romantiikkaa ja mystiikkaa. Sitä kuitenkin seuraa kypsä aika, ja lopulta sivilisaatiovaihe. Tuossa vaiheessa uskonnollisuus hiipuu, rationaalisuus ottaa vallan. Kaupungit ovat kasvaneet, raha ja laskeminen voittaa tunteen ja romanttisen ajattelun. Politikointi ja valtapelit hallitsevat. Rationalisointi johtaa kulttuurin tunnusten, jumaluuksien ja taiteen merkitysten dekonstruktioon ja vähättelyyn, merkitykset puretaan ja niistä tulee lopulta tyhjiä. Kansakunta menettää uskon itseensä ja materialisoituu, elämästä tulee pelkkää vallan ja rahan ympärillä pyörivää lyhyiden nautintojen aikaa, kunnes lopullinen tuho koittaa, jolloin sivilisaatio hajoaa, joko ulkoisen hyökkäyksen tai sisäisen sodan takia. Siitä tuhkasta, joka jäljelle jää, voi nousta jotain uutta ja erilaista, se on hedelmällinen maaperä uudelle sivilisaatiolle tai olemassa olevan valloitukselle.

   Spenglerin ajatukset ovat edelleen ajankohtaisia, ja yllättävänkin laajalle levinneitä, vaikkakaan häneen ei viitata suoraan kuin hajanaisesti. Vaikka teoksissa Kiina ja esimerkiksi Egypti jäävät etäisemmiksi, hän myös koettaa jäljittää niidenkin historiaa ja asettaa samoihin vaiheisiin, kuten on myös Islamilaisen sivilisaation laita, mutta nämä tuntuivat liian kaukana olevilta ja yhdelle miehelle liian työläiltä saavuttaa. Nämä vertauskohdat jäävätkin etäisiksi ja sirpaleisiksi, eivätkä muodosta kunnon kokonaisuuksia. Tässä tapauksessa Spengler olisikin hyötynyt modernimmasta tutkimusasetelmasta, tutkielman rakenteesta. Hän ei kuitenkaan ollut tutkija tai yliopiston professori, vaan opettaja kansakoulussa. Siksi kenties hän saattoikin päästä näin omintakeiseen ajatteluun käsiksi. Yliopistot varsinkin modernilla ja postmodernilla ajalla, eivät ole omintakeisen filosofian lähde, vaan yleensä kahlittuina traditioriippuvaiseen ajatteluun, vanhan uudelleen lämmittelyyn. Pääasiassa ennen rikkaampi mannermainen idealismi ja anglosfäärin logiikka, ovat muuttuneet postmoderniksi marxismiksi, eli typistyneet harvoiksi traditioiksi yhden suuren varjossa.

   Länsimaiden Perikato tarjoaakin parhaimmat analyysinsa nimenomaan faustilaisen sekä klassisen sivilisaation osalta. Magialainen eli islamilainen tai arabialinen sivilisaatio sekä muut jäävät niiden varjoon. Spengler on jopa profeetallinen ennustuksissaan, joissa hän hahmottelee faustilaisen sivilisaation tuhoa jonnekin vuoden 2100 tienoille asti. Klassisen sivilisaation nousukausi on antiikin Kreikassa ja sitä aiemmissa vaiheissa, joista nuori aikakausi nousi kukoistukseensa ja lopulta kuoli Rooman myötä. Roomassa myös esiintyvät Spenglerin ideat lopun ajoista, joissa yhtenäinen kulttuuri muuttuu sivilisaatioksi, politikoinniksi ja rahan vallaksi, imperialismiksi ja lopulta renessanssiksi caesarismin myötä. Caesarismi on sivilisaation vaihe, jossa rappeutunut, rationalisoitunut sivilisaatio kaipaa uutta virvoittavaa ja voimaannuttavaa itsetuntoa, se haluaa voimakkaan johtajan, jota seurata, joka palauttaisi sivilisaation takaisin sen loiston päiviinsä. Palauttaisi uskon sen symboleihin ja niiden kunnioituksen, sekä palauttaisi sisäisen järjestyksen ja turvallisuuden. Sivilisaation rappeutuminen johtaa moraalin rappioon, jossa raja-aidat kaadetaan ja monet ennen syntiset tavat tulevat täysin vapaiksi toteuttaa. Juopottelu, huumeet, homostelu ja eläimiin sekaantuminenkin saattavat tulla sallituiksi, varsinkin eliiteille. Yleinen seksuaalinen vapautuminen, elostelu ja ennen pyhien asioiden kuten avioliiton ja perheen instituution murtuminen ovat tuon suurkaupunkilaisen, rationaalisen sivilisaatioihmisen ominaisuuksia. Caesarilta toivotaan rappion torjumista, pyhyyden palauttamista. Hänen pitää palauttaa järjestys ja kuri. Caesarismin jälkeen sivilisaatio käy enää huuruilla, ja on ulkoisille sekä sisäisille voimille altis, ja lopulta hajoaa ajan tuuliin.

   Spengler ennustaakin juuri 1700-luvulta alkaneen rationalismin ja sivilisaation vaiheen, mikä kypsyy 1800-luvulla kukkaansa, jonka jälkeen sivilisaatio siirtyy rationalisoivaan, valtapoliittiseen vaiheeseen ja rahan materialistiseen valtaan, jonka aikana rappio laajenee, moraali ja uskonnollisuus höltyy, kunnes lopulta koittaa caesarismin aika, suurten yksilöiden ja voimahahmojen tyrannia. Nämä ajatukset ovat aina muodissa, kun me länsimaissa etsimme syitä nykymaailman ilmiöille ja murheille, sekä elämän merkityksettömyydelle. Spengler on tullut uudelleen muotiin, koska länsimainen sivilisaatio on itsetunnon puutoksen kourissa. Monia samoja ilmiöitä on liikkeellä, kuten yli rationalisointi, moraalin höltyminen, perheideaalin murtuminen, seksuaalinen vapautuminen ja sen ylimeneminen elostelun ja irstailun muodossa. Kristinusko on menettänyt asemaansa ja materialistinen uskonto ottanut sen paikan. Marxismi sen eri muodoissaan onkin laajentanut asemaansa niin yliopistoissa kuin intellektuellissa sfäärissä, mutta myös tavallisteni ihmisten keskuudessa. Feminismin uusimmat aallot ovat marxistista, materialistista feminismiä, joka hyökkää perhettä ja äitiyttä vastaan. Kriittinen rotuteoria riehuu Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, joka on marxistista kriittistä filosofiaa. Intersektionalismi on sekin ajattelun muoto, jolla pyritään rotusosialismiin, tuloerojen tasoittamiseen ja kulttuurillisten velkojen maksuun. Sekin on marxismia ja traditiossa kriittisen sekä kriittisen rotuteorian jälkeläinen. Spengler onkin saanut kannatusta oikeistosta, joka pitää yllä liberaalia perinnettä kuin myös konservatiivista kristillistä traditiota, jota vastaan materialistinen marxismi on suunnattu.

   Vaikka Oswald Spenglerin teoksia onkin helppo kritisoida, on niitä myös virkistävä lukea, sillä ne erottuvat massasta edukseen ja ovat virkistävän erilaisia. Filosofia onkin ”totta” vain silloin kun se on tekijänsä näkemys totuudesta, rehellistä sanomaa, ja tulkintaa maailmantilasta, eikä traditioriippuvaista uskonnonharjoittamista. Spengler onnistuukin juuri siinä, ja onkin perustumassa ajattomaksi klassikoksi juuri sen takia. Hänen näkemyksensä uskaltavat astua laatikon ulkopuolelle, sopivat kuvaamaan ilmiöitä, joille myös löytyy nykytutkimuksesta tukea (esimerkiksi Rooman lopun ajan rappio ja sen erimuodot). Spengler uskaltaa leikkiä rohkeasti ideoilla, ja siksi on löytänyt jotain maailmaa kuvaavaa. Samoin kuin esimerkiksi Nietzsche, hän uskaltaa mennä pitkälle ja katsoa mihin hänen ajatuksensa johtavat ja mitä ne hänelle näyttävät. Filosofia, vaikka sen ”totuudet” eivät asettuisikaan faktuaaliseen linjaan, toimivat kuten arkkityyppiset tarinat, eli ne saattavat kertoa meille jotain todempaa eli hypertodellista ihmisen elämästä. Nietzscheä arvostetaan siksi, että hän lyö kovaa ja arkoihin paikkoihin. Hän julma ja ankara, mutta hän on rehellinen ja puhuu totta. Hän onnistuu kuvaamaan ihmisluontoa ajattomasti ja tarkasti, vaikkakaan hänenkään sanomaansa ei voi faktuaalisesti asettaa tutkimuslaboratorioon. Spengler on myös samantyylisesti monesti osuva oikeaan ja hänen ajatuksilleen onkin helppo nyökytellä, vaikkakin teoksia vaivaa lihavuus ja esimerkkien silkka sirpaleinen kirjo. Häntä on siksi helppo kritisoida samoin kuin Hegeliä ja muita arkkifilosofeja epäselvyydestä ja hankalasta retoriikasta. Toisin kuin Nietzsche, Spengler ei aina onnistu olemaan ytimekäs, mutta joskus hän on, ja se on silloin nautintoa se. Hän ei myöskään ole uskonnollinen, sanomaansa ja evankeliumiinsa luottava sanansaattaja kuin monet modernin ja postmodernin ajan filosofit kuten ikuiseen dialektiikkaansa uskovat marxistit.

   Oswald Spengler muistuttaa meitä ajasta, jolloin oli vielä filosofeja. Nykyään sellaiseen rehellisyyteen ei ole enää varaa, ja siksi tämäkin asia on yksi niistä todisteista, jotka muistuttavat meitä tulevasta Perikadosta.