AT OUR WITS’ END - EDWARD DUTTON & MICHAEL WOODLEY OF MEANIE

Lyhyestä virsi kaunis, tiivis alta 200 sivua kovaa asiaa älykkyydestä ja älykkyysosamäärän laskusta. Olemme vihdoin tulleet Länsimaiden Perikadon äärelle! Tuhon profeetat saakoon tästä tuulta purjeisiinsa. Tämä ei tietenkään ole vitsi, vaan haudanvakava asia. Jos viimeksi käsittelin Oswald Spenglerin Länsimaiden Perikatoa sekä hänen syklistä historiankäsitystään, tässä kirjassa sille asetetaan vahvaa faktuaalista pohjaa. Tässä kyse on tutkimuksesta ja tieteellisestä tekstistä, mutta helppolukuisesta sellaisesta. Siinä kootaan paljon eri alan asiantuntijoiden sekä Duttonin sekä Woodleyn itsensä tutkimia asioita yhteen. Eipä statistiikoista lukeminen ole ollut ikinä näin hauskaa! Totta kyllä on, että kyse oli kenties ilmiöstä, Peurasta ajovaloissa, sillä tältä kauhuelokuvalta en ole saattanut vielä silmiäni ummistaa.

   Edward Dutton on minulle jo ennestään tuttu mies. Hänen Youtube-kanavansa on täynnä mielenkiintoisia videoita ja haastatteluita. Hänellä on persoonallinen ote, ja on selvästi älykäs mies. Hän myös aloittaa videonsa usein esittäen jotain ”hahmoa” kuin suoraan Putoussketsistä näin asettaen videoille oudon, mutta hauskan tunnelman. Ne ovat asiaa tuutintäydeltä, eivät viihdevideoita, mutta ovat kiehtovia silti, ja koskevat niin ajankohtaisia ilmiöitä kuin hänen oman alansa tutkimuksia. Hän kommentoi niitä usein omista tutkimuslähtökohdistaan käsin eli keskittyy laajojen kaarien tulkintaan, pääasiassa pitäytyen älykkyystutkimuksessa, tai laajemmin evoluutiopsykologiassa. Edward Dutton on kotoisin Iso-Britanniasta, ja hän opiskeli sekä valmistui tohtoriksi Aberdeenin yliopistossa, Skotlannissa. Hänen alkuperäinen pääaineensa oli uskontotiede. Hänen tutkimusalansa takia hän henkilönä sekä hänen puheensa ovat erittäin tulenarkoja aiheita. Häntä vastaan hyökätään joka puolelta, sillä älykkyys ja erityisesti sitä koskevien tutkimustulosten julkistaminen on jotain, mitä ihmiset pelkäävät kuin Saatanaa keskiajalla. Ihmiset pelkäävät, että he ovat erilaisia taikka, että nämä tutkimukset olisivat rasistisia. Rasismia tieteellisessä työssä on se, jos tulokset ilmentävät todellisuutta, jota emme halua nähdä. Vaikkakin on usein monesti näille pelokkaille lampaille teroitettu, että rotujen välillä on vähemmän eroja kuin rodun sisällä eri yksilöiden välillä. Keskiarvot tietysti puhuvat puolestaan. Kova työmoraali ja hyvät geenit tekevät monista Itä-Aasian maiden asukkaista kuten japanilaisista erityisen kovatasoisia kansoja.

   Duttonin toveri tässä tutkimuksessa, Michael Woodley of Menie on vähemmän tunnettu ekologi ja älykkyystutkija. Lyhyt googletus ei löydä hänestä varsinaisia tietoja, mutta Google Scholarin kautta hänen tieteellisen työnsä sekä artikkelinsa osoittanevat aktiivisesta urasta. Hänelläkin on wiki-artikkelinsa, mutta ne ovat yhtälailla kuin Duttoninkin, täynnä hyökkäyksiä häntä vastaan, joten en voi varmentaa niiden totuudenperäisyyttä.

   Yhdessä nämä toverukset ovat kuitenkin kirjoittaneet hyvin mielenkiintoisen kirjan At Our Wits’ End (Imprint Academic, 2018). Siinä heidän keskeisin teesinsä on se, että keskimääräinen älykkyysosamäärä on laskussa, ja, että tämä näkyy jo nyt todistettavasti suurten ”keksintöjen per asukas” -määrissä (per capita inventions), olemme stagnaation ja taantuman aikakaudella. Huippu länsimaisen tämänhetkisen, eli kristillisen sivilisaation älykkyysosamäärässä koettiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, jolloin tavaton kirjo uusia tieteellisiä saavutuksia mullisti silloisen maailmamme teollisen vallankumouksen muodossa. Sen jälkeen olemme nauttineet suuresta rikkaudesta ja hyvästä terveydenhuollosta – ainakin mitä tulee suhteessa edellisiin aikakausiin. Tämä onni kuitenkin johti siihen, että ihmiset muuttuivat. Darwinismi, luonnonvalinta, joka oli ohjannut ihmisten kehitystä, väheni ja poistui. Keskiajalla tyhmät ja terveydeltään heikot kuolivat nopeasti ja nuorina. Rikkaat, älykkäät ja menestyneet selvisivät ja lisääntyivät. Heidän perimänsä jatkoi katkeamatta. Olemmekin oman perimämme osalta velkaa noille hurjille yksilöille keskiajalla, jotka selvisivät noista älyttömän karseista oloista.

   Toden totta, seisomme jättiläisten varjossa!

   Nyt leipä elättää kaikki, sellaisetkin, jotka eivät ilman koneita pysyisi elossa. Elätämme jokaisen yksilön, joka vain haluaa elää, ja autamme kuolemaan heidät, jotka eivät jaksa enää elää. Tätä aikakautta kuvaakin se, että tyhmät alaluokat lisääntyvät edelleen, mutta fiksut ja älykkäät yläluokat eivät. Tämä geneettisesti hyvä materiaali koostuu ikisinkuista uranaisista sekä -miehistä, eivätkä he halua lapsia, tai haluavat niitä hyvin vähän ja liian myöhään. Tämä on johtanut siihen, että geneettisesti olemme heikentyneet ja heikennymme edelleen. Älykkyysosamäärämme on laskussa ja se tietää sitä, että tulossa ovat ankeat ajat, ja kenties lopulta romahdus, joka korjaa ja uudelleen asettaa luonnonvalinnan perusohjausvälineeksi. Dutton on myös tuonut muissa yhteyksissä tähän lisäksi nk. mutaatiotaakka -teorian, jonka mukaan geneettinen materiaali, josta tämänhetkiset ihmiset koostuvat, sisältää niin huonoja yksilöitä, jotka automaattisesti ilman nykyaikaista elintasoa ja terveydenhuoltoa, olisivat jo kuolleet lapsuudessa. Nämä yksilöt sen sijaan selviävät nykyään pitkään ja vielä lisääntyvät, lisäten vain mutaatiotaakkaa. Lisäksi ovat lisääntymiskyvyttömät, eli he, jotka luonto on jo tässä vaiheessa tehnyt hedelmättömiksi. He saavat nyt apua ongelmaansa keinohedelmöityksien ja muiden avujen muodossa, edelleen mahdollistaen, että jo heidän ongelmalliset geeninsä jatkavat matkaansa pitkin historian virtaa.

   Tämä keskustelu ei tietenkään sisällä moraalisia elementtejä. Duttonin ja Woodleyn teos on neutraali ja tieteellinen. Se ei sano mitään siitä mitä meidän tulisi tehdä, ainoastaan sen, mikä on tämänhetkinen tutkimustilanne. Siitä yhteiskunta voi tehdä omat johtopäätöksensä. Ja ihmisiä pelottaa sellainen pohdinta, olemmeko alamäessä? Olemmeko todella huonompia kuin edeltävät sukupolvet? Ja mitä tehdä tilanteelle? Emmehän me voi kieltää ihmisiltä lisääntymisoikeutta, tai pakottaa toisia lisääntymään vastentahtoisesti. Dutton ja Woodley sen sijaan esittelevät eri ajattelijoiden ja teoreetikkojen malleja siitä, miten historian ja sivilisaatioiden kulkua on pohdittu. Mukana on myös Oswald Spenglerin ennustukset ja analyysit niin Rooman noususta ja tuhosta, kuin myös Faustisen eli Länsimaisen Kristilisen sivilisaation nousu ja tuleva tuho. On monta mallia. Yksi niistä on Lankeemusmalli. Eli historia on lankeemusta jostain täydellisestä menneestä. Edenin puutarhasta aina kohti syntisempiä ja pahempia aikoja. Toinen malli on Utopia tai kehitysmalli, eli olemme tulossa pimeästä ja matkalla koko ajan parempia aikoja kohti. Pian lähdemme tähtiin, eikä ole mitään mikä voisi pysäyttää tätä ihmiskunnan juhlamarssia. Viimeinen malli sisältää nk. sykliset mallit, eli sivilisaatio ja historia nähdään sarjana nousuja ja tuhoja. Syitä ja seurauksia on monia, mutta kyse on orgaanisesta ajattelumallista, eli niin kuin eläimillä ja kasveilla, niin myös kansoilla on nousunsa, kukoistuksensa, ja laskunsa, sekä lopulta tuhonsa.

   Dutton ja Woodley kokoavat yhteen hyvänä esimerkkinä Rooman vaiheet. Synty ja nuoruusvaiheessa Rooma oli kovassa ryhmävalintapaineessa, ajat olivat kovat, vain älykkäät ja rikkaat selvisivät. Taide ja uskonnollisuus kukoistivat. Roomaa nousivat johtamaan vain kyvykkäimmät ja se voitti vastustajansa, selätti ongelmansa, ja näin syntyi Rooman kukoistus. Silloin innovaatioita tehtiin eniten. Rakennettiin akvedukteja ja vieläkin kävelykelpoisia teitä, kauppa ja kulttuuri kukoistivat. Rooman jumalat, tavat ja ylpeys levisivät valtakunnan, joka kolkkaan. Hyvät ajat kuitenkin synnyttivät heikkoja miehiä. Rooma oli yltäkylläinen, sinne virtasi viljaa joka puolelta Välimerta. Jopa köyhät saivat leipää ilmaiseksi, pääkaupungin väkiluku paisui. Kävi niin, että älykkäät ja yläluokka alkoi keskittyä huvituksiin ja rationaaliseen elämänhallintaan. He lopettivat lisääntymästä. Korvausaste ei täyttynyt. Rooman ajoista on jopa säilynyt asiakirjoja, joissa on päätetty kehottaa yläluokkia lastenhankintaan, sillä jo aikalaiset huomasivat, kuinka kehnosti asiat olivat.

   Älykkyysosamäärä laski Roomassa, innovaatiot vähenivät ja geneettinen materiaali heikkeni. Koitti lankeemus, ja Rooman Tuho. Ulkoa virtasi rajojen yli väkeä, ja pääkaupunkiin tulvi köyhälistöä, joka yhä lisääntyi, sillä se ei ymmärtänyt suvunjatkamisen hallitsemisen päälle. Pian alkoi rapautuminen ja huonot ajat. Rakentamisen tekniikat unohdettiin, enää ei tehty akvedukteja, ei rakennettu teitä. Lopulta ulkoiset voivat syöksivät Rooman kuolemaansa ja tuosta kuolemasta, luonnonvalinnan ajasta eli Pimeän Keskiajan syövereistä, syntyi uusi sivilisaatio, jota ajoi tuo luonnonvalinnan pakottama älykkyyden nousu ja huonojen aikojen kova karsinta, joka karsi pois köyhät ja heikot.

   Näistä lähtökohdista Dutton ja Woodley ennustavat myös Kristilliselle sivilisaatiolle samaa laskukäyrää, kunnes uusi luonnonvalinnan aika koittaa romahduksen jälkeen. Älykkäät ja yläluokat ovat rationalisoineet itsensä ulos perheen perustamisesta, tai lapsia tehdään silti vain yksi, joka ei riitä uusintamaan populaatiota kriittisissä ja tarpeellisissa älykkäissä kansanosissa. Yleisen älykkyyden laskiessa yhteiskunnan toimintojen ylläpitäminen käy yhä hankalammaksi. Tekninen osaaminen ja varsinkin huippuosaaminen vähenee. Myös korruptio ja rikollisuus lisääntyvät, sillä nämä kaksi asiaa kulkevat yhdessä heikomman älykkyysosamäärän kanssa. Spenglerin filosofian mukaan koittaa pian caesarismin aika ja uususkonnollisuus, jonka aikana heikkenevä kansa nojaa uudelleen uskontoon, rationalismi vähenee ja usko langetetaan suurten miesten varaan, joiden toivotaan pelastavan uppoava laiva lopulliselta tuholta. Nämä diktaattorit, keisarit, eivät kuitenkaan pelasta lopulliselta tuholta, vaan viivästyttävät sitä hetkisen ennen iltahämärän vaipumista pitkään yöhön.

   At Our Wit’s End on mielenkiintoista luettavaa ja helppolukuista mitä tulee tämän tyylilajin tai yleensä akateemisten sekä intellektuellien tekstien lukemiseen. Se on suorasanaista ja pitäytyy aiheessa, on tiivis ja lyhyt. Mikäli aihe kiinnostaa, teosta voi helposti suositella, muut – varsinkin heikkohermoiset – varautukoot järkytyksiin.