Herbert Marcuse oli yksi niistä Frankfurtin koulukunnan jäsenistä, jotka pakenivat natseja Yhdysvaltoihin ja päätyivät siellä jatkamaan työtään marxistisen teorian kehittämiseksi palveltuaan ensin CIA:ta Natsi-Saksan kukistamiseksi ja denatsifikaation suunnittelemiseksi. Marcuse on yksi kriittisen teorian kehittäjistä, ja tällä hetkellä se suurin iskijä mitä tulee koulukunnan muihin tovereihin, joista jokainen on saanut paikkansa auringossa. Näihin kuuluivat mm. Marx Horkheimer ja Theodor Adorno.

   Marcuse on noussut esille kulttuurisotaa koskevissa keskusteluissa ja esimerkiksi James Lindsay pitää häntä tämänhetkisen vasemmistolaisen ajattelun kulmakivenä. Marcuse asettuu siihen jatkumoon, joka syntyi ensiksi suuresta pettymyksestä marxistisen teorian epäonnistuessa vallankumouksessaan teollistuneissa länsimaissa, ja sittemmin uuteen aaltoon, jossa pettymykset löysivät uuden hedelmällisen maaperän ”uusissa vallankumouksellisissa luokissa” kuten esimerkiksi naisasialiikkeessä, värillisissä ja seksuaalivähemmistöissä.

   Kriittinen teoria oli vastine ”klassiselle tieteelle”. Horkheimer luonnehti klassista tiedettä sellaiseksi, joka vain tyytyy tutkimaan sitä, miten maailma on, ei sitä miten sen tulisi olla. Ja näin ollen perustettiin kriittinen tiede, joka tutkisi sitä, miten maailman tulisi olla. Samaa asiaa ajoi myös Herbert Marcuse, jonka mukaan juuri yliopisto on se paikka, jossa se mitä on, yhdistetään siihen mitä tulisi olla (from what is to what ought to be).

   Kriittisesta teoria jatkoi siis pitkää ”vasemmistolaista” traditiota Rousseausta Hegeliin ja sieltä Marxiin ja lopulta Frankfurtin koulukuntaan. Siitä edelleen kehittyi Kriittinen rotuteoria (Critical Race Theory) ja Intersektionaalinen feminismi sekä Queer-teoria. Nämä kaikki toimivat samalla marxistisella logiikalla, jonka Marx peri Hegeliltä. Luokkia vain nimetään eri tavoilla, niitä lisätään tai vähennetään, ja valta on aina keskiössä ja sen tavoittelu on tie vapautukseen sorrosta (ja/tai ”maallisista kahleista”). Myös kriittisen teorian maailma on hyvin mustavalkoinen, ja etiikka tiivistetään luokka-asetelmiin. Hyvä on se, mitä teorian tekijät tavoittelevat, ja paha on sitä, mikä vastustaa heitä. Herbert Marcuse esimerkiksi luonnehtii yksinkertaisesti, että keinoilla ei ole väliä, vain päämäärällä. Päämäärä siis oikeuttaa käytetyt keinot, myös väkivallan. Esseessään Repressive Tolerance (1965) hän luonnehtii nykyoikeistomme hurjistumaan saattaneella tavalla, että kaikkea oikeistolaista ajattelua ja liikehdintää ei tule suvaita, mutta kaikkea vasemmistolaista sen sijaan kannattaa, jopa väkivaltainen vasemmistolainen toiminta tulee oikeuttaa, koska se kamppailee ”hyvän puolesta”.

   Allekirjoitan Lindsayn analyysin siitä, että nykyvasemmisto varsinkin amerikkalaisessa kontekstissa, toimii marcuselaisella logiikalla, mutta kyse ei ole pelkästään Marcusesta, vaan laajemmin marxismin traditiosta, jonka ajattelu perustuu samalle mustavalkoiselle dynamiikalle. Samaa ajattelunmuotoa noudattivat niin natsit kuin kommunistitkin, ja joka kerta se on johtanut massiiviseen verenvuodatukseen.

   Nyt luin Marcusen kenties suosituimman teoksen One-Dimensional Manin (1964), joka oli jo aikanaan hyvin kuuluisa. Teos on Marcusen analyysi varsinkin sen hetkisestä teollistuneesta Yhdysvaltojen yhteiskunnasta, jota hallitsee sotien jälkeinen konsensuspolitiikka ja Kylmän sodan antikommunismi. Teos onkin yllättävän luettava mitä tulee filosofisiin teksteihin. Sen alkupuoli rullaa mukavasti, ja pohja lepää mielenkiintoisella alustalla. Marcuse tunnistaa sen hetkisen maailma kummallisuuksia, kuten kahden puolueen sulautumisen käytännössä yhdeksi ”amerikkalaiseksi puolueeksi” Toisen maailman sodan ja Kylmän sodan paineiden takia. Talouskasvu ja konsumerismi räjähtävät käsiin. Erityispiirteeksi (ja samoin monien vallankumouksellisten vihan kohteeksi) muodostuu juuri hyvinvoinnin deradikalisoiva ominaisuus. Ihmiset, työläiset, eivät halua vallankumousta, sillä heidän asemansa on hyvä ja vakaa. Heidän asemansa jopa paranee jatkuvasti. Toki Yhdysvaltojen ihmisoikeussota oli vielä kesken, ja päättyisi vasta vuosikymmenten päästä, mutta suurilta osin yhteiskunta oli vakaa ja hyvinvoiva, jolloin marxistit joutuivat etsimään vallankumouksellista maaperää muualta kuin työväestöstä. Tämä logiikka on sama mitä nykyäänkin noudatetaan. Vasemmistopuolueet halveksuvat työväestöä, ja ovatkin varsinkin varakkaiden ja koulutettujen puolueita. Sotaa käydään uusien jakolinjojen kautta. Niin värikriisi kuin sukupuolikriisikin ovat hyvin ilkeitä tulehduspesäkkeitä ja liekkejä syötetään jatkuvalla massalla radikalisoituneita etujoukkoja, jotka valmistuvat velkaisina ja katkerina Amerikan yliopistoista.

   Ihmisoikeudet ja tasa-arvoisuus ovat maailman ykkösluokkaa länsimaissa, mutta juuri nämä maat ovat erityisesti vasemmiston hampaissa, ja varsinaisia kehitysaskeleita ongelmien korjaamiseksi ei marxisteilla ole, vaan ainoa tapa korjata todellisuus on luokkataistelu, vallan hankkiminen ja kosto. Siksi jatkuvalla syötöllä yhteiskuntaa horjutetaan uusilla hyökkäyskohteilla ja verenvuodatuksella. Mikään ei riitä, eikä varsinaista päätepistettä tai ”tasa-arvon määritelmää” edes ole. On vain sota. Jatkuva sota. Marcuse itse määrittelee myös, että varsinaista suunnitelmaa ei ole, vaan ”utopiaa ei voida nähdä täältä käsin”. Utopia kuitenkin, sinne kun päästään, oikeuttaa kaikki ilkeydet ja vääryydet, joita sinne pääsemiksi on tehty. Tämä logiikka on marxismin ydin ja silti erittäin suosittu ja valtiorahoitteinen myös Suomessa. Yliopistot kouluttavat yhteiskuntaa rakentavia insinöörejä, ja sitten sitä purkavia marxisteja ilman sen kummempaa asiaa kyseenalaistamatta. Näiden ”kriitikoiden” perusteitakaan ei sen enempää kysellä, heidän sanansa ja motivaationsa on Tosi.

   Myös One-Dimentional Man lähtee alun mielenkiintoisista lähtökuopistaan katkeruuden ja lopulta alkemian tielle. Marcusea kiusaa se, että kommunisteilla ei ole kommunikaation väylää mediaan. Media on monopoli, joka tuuttaa amerikkalaista propagandaa, mikä varmasti oli tuohon aikaan hyvin totta. Nyt propaganda toki on vähäntoisenlaista, Marcuse pitäisi näkemästään paljon. Kirja onkin kaksijakoinen, ja alku on se luettava osuus, loppu on sitä alkemiaa niin kielellisestä merkitysanalyysista johonkin alkemian reiteille, eikä se ota asettuakseen edes loppua kohti. Siellä on seassa hauskoja sattumia, jotka muistuttavat marxistien rehellisemmästä puolesta. Marcuse toteaa, että ”Totuus on vapautta raadannasta” (”truth is - - freedom from toil.” Totuus siis on, kuten monesti viitattua toisaalla, tuota elämän taidetta (art of life), vapautta ja vapaa-aikaa tehdä kuten haluaa. Omistaa aikansa, vaikka taiteelle. Totuus ei ole siis asiaintila, vaan sidottu työhön. Foucault sitoi totuuden valtaan, joka on toinen marxistinen looginen peruskivi.

   Marcuse myös jatkaa hegeliläisellä alkemialinjalla, jossa hän perustelee dialektiikan käyttöä sillä, että dialektiikalla on ominaisuus ”löytää siitä mitä on, se, mitä voisi olla”. Se mitä voisi olla, on myös totta, mutta se vain pitää löytää ensin. Yksiulotteinen ajattelu myös on sitä, joka yhteiskuntaa vaivaa, eli ei uskalleta ajatella niitä mahdollisuuksia, toisia yhteiskuntia, jotka voisivat olla totta. Ihmiset ikään kuin tyytyvät osaansa, vaikka asiat voisivat olla paremminkin. Tämä ajatus on toki jalo, mutta Marcusen ja marxistien keinot ja tavoitteet siitä ”toisesta” ovat vain vääriä. Marcuse myös muistuttaa, että kapitalistinen tiede on se, mikä erottaa etiikan tieteestä. Tieteenkin tulisi ajatella sitä mikä on hyvää (varsinkin marxistien silmään). Tätä ajattelua monet nyt ajattelun vapaudestaan luopuneet yliopistot noudattavat sitouttaessaan tutkimuksensa ”hyviin päämääriin”, jotka on saneltu heille Davosista tai YK:sta käsin.

   Omalle kohdalle teoksen mielenkiintoisin anti sattui sen puolivälintienoille Marcusen pohtiessa hegeliläisittäin / leniniläisittäin arkipuheen analysointia. Kielellä on aina historiansa (traditionsa) ja se hallitsee kielen merkityksiä. Marcuselle länsimainen positivistinen tiede on riisunut / puhdistanut kielen sen illuusioista. Minulle, tiede on riisunut kielen sen symbolisista eli subjektiivisista merkityksistä. Se on objektiivisen tieteen objektiivisen kielen (yksitulkintaisen) tavoite, mutta samalla Marcuselle se tarkoittaa, että tiede eliminoi sen maailman, joka on maalaisjärjen ja formaalin logiikan tuolla puolen. Tämä on se lähde, mistä marxistit nykyään ammentavat, tuo ”muunlainen tieto” ie. Other ways of knowing. Feministit korostavatkin intuitiota tiedon lähteenä. Eli väitteitä ei tarvitse sen kummemmin perustella muuta kuin siten, että heistä vain sattuu tuntumaan siltä. Nämä subjektiiviset näkemykset ovatkin nyt tuon alkemian pohjana, jossa keitellään vallankumoussoppaa ja vihaa synnyttävää katkeruutta todellisuutta kohtaan.

   Marcuse korostaa, että emme voi keskustella yhteiskunnasta kuin sen omalla kielellä. Leikillisesti, emme voi kritisoida yhteiskuntaa kuin mainosten kielellä. Olemme siis loukussa kielellisesti, ja Marcuse etsii tietä, keinoa ilmaista uusilla tavoin. Hänelle on tuskallista, että kielen merkityksillä on ”konsensus”, sanoilla siis on denotaationsa, kohteensa todellisuudessa, joka on yleisesti tunnettu ja käytetty. Minulle marxismi edustaakin symbolista traditiota, joka näkee sanoissa aina oman puolensa, omat konnotaationsa. Siten marxismi ei osallistu keskusteluun samoilla ehdoilla, se ei jaa sanojen merkityksiä muun yhteiskunnan kanssa. Kun me ajattelemme totuutta, ajattelemme että se on asiain todellinen tila, mutta marxistille totuus tarkoittaa sitä, mikä käsitys vallassaolijalla on, se on vallan määrittämää, ei sitä miten asiat ovat. Todellisuus on siten luotu, propagoitu, ja se mitä uskoo, haluaa, myös tapahtuu. Siten myös utopia syntyy, jos vain marxisteilla on valta synnyttää se.

   Marcusen toisia tokaisuja on myös hieno lause: ”freedom from the oppressive and ideological power of given facts”, joka muistuttaa meitä siitä, että ”vihafaktat” voivat myös vasemmistolaisten silmään olla totta. Todellisuus voi sortaa yksilöä tai luokkaa pelkällä olemassaolollaan. Nykymaailma on siis faktojen maailma, joka tulee ylittää. Vallankumous onkin eräänlainen transsendentaalinen, henkinen, spirituaalinen kapina. Kapina vapauttaa empiirisloogisesta maailmasta, ”rationaalisloogiseen” transsendenttiin todellisuuteen, joka ”ylittää” todellisuuden. Rationaalinen, siis koherentti, ”mukava”, voi tuo todellisuus ollakin, mutta törmätessään todellisuuden kanssa, se usein johtaa myös jälleen kerran verenvuodatuksiin (ks. Sosialistinen tiede, lysenkoismi). Tämä kapina ei ole suunniteltu polku, Marcuse useassa kohtaa urallaan on muistuttanut siitä, että tie utopiaan on eräänlaista hapuilua.

   Marcuselle tuottaa tuskaa, että todellisuus on voitolla kuvitelmista. Filosofia kuvittelee hyvää elämää, mutta sitä ei voi saavuttaa, jos todellisuus voittaa. Siksi tuleekin luoda ”uusi kuviteltu todellisuus” (päteekö sama käyttämämme matematiikka myös utopiassa?). Marcuse uskoo tieteen ja teknologian käsiin kuitenkin ristiriitaisen paljon, sillä hänen mielestään ne tekevät metafyysisestä lopulta fyysistä, mikä on ollut historiallisesti tottakin. Ensiksi pelkkinä väittäminä alkaneet seikat, ovat tulleet myöhemmin todistetuksi myös kokein ja käytännön kautta. Kenties sosialismikin…

   Herbert Marcusen One-Dimensional Man on lopulta ok teos, josta kaivamalla löytyy paljon myös nyky-yhteiskuntaan vaikuttavia ajattelunmuotoja. On hyvä tuntea vasemmistolaisen ajattelun looginen moottori, ja siten millaista tuhoa se voi tuottaa. Vaikka teos onkin luettava, on se sitä vain alussa ja sittemmin ”heikkoina” hetkinä, jolloin tuo esoteerinen, mystinen kuori lipsuu ja erehtyy päästämään myös tavalliset ihmiset sisälle. Tämä salattu tieto ei ole kuitenkaan monesti näin selkeässä ja alastomassa muodossa. Hegeliä on mahdotonta lukea, ja hänen ”selkeät”, rehelliset hetkensä, ovat vielä syvemmällä tekstin syövereissä. Teos on villi matka, mutta parhaiten siihen pääsee kenties sisälle lukemalla tämän saman tiivisteenä, tai tutustumalla esimerkiksi häntä koskeviin videoesseisiin niin vasemmistolaisen kuin oikeistolaisen ajattelijan kautta (oikeistolaisista esim. James Lindsay). Näin saa paremman kuvan siitä, millainen hahmo ja teos on kyseessä. Itse lukemalla teosta, saa alun jälkeen hyvän hien päälle, ja lopussa seisoo ontto kiitos.