Harvoin satun lukemaan ajankohtaista kirjallisuutta, sillä usein historian ja filosofian kautta maailmaa katsova, joutuu kulkemaan pitkin pitkiä tradition ja tarinan kaaria. Usein silloin tulee oltua ajastaan jäljessä. Se mistä asiat koostuvat, ja miksi ne ovat tilanteeseen johtaneet, ovat usein tärkeämpiä ja ymmärryksen kannalta rakentavampia kuin heti uuden selkään hyppääminen. James Lindsayn Race Marxism (New Discourses, 2022) on kirveellä tulenpalavaan runkoon iskevä teos. Se purkaa osiin ja taustoittavaa pitkälle historiallisiin ajattelijoihin asti nykyisen ”Woke-kulttuurin” taustalla olevan ideologian. Tähän ideologiaan kuuluu nimityksiä kuin ”social justice”, ”woke”, intersektionalismi, intersektionaalinen feminismi, sekä erityisesti Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttava Kriitinen rotu teoriakin (critical race theory). Kyse on kokoelmasta saman ideologisen tradition päätepisteitä, uusimpia kudelman kuvioita, jotka saavat aikansa kattotermi marxismista, Karl Marxin ja Friedrich Engelsin teoksista 1800-luvulta. Heidän vaikuttiminaan taas ovat olleet niin edeltäjä G.W.F. Hegel kuin Jean-Jacques Rousseaukin, sveitsiläinen 1700-luvulla elänyt filosofi, joka vaikutti suuresti länsimaiseen ajatteluun.

   Teoksessaan Lindsay jatkaa taistelua Yhdysvaltojen kulttuuria hallitsevaa ideologiaa vastaan. Tämä ideologia hallitsee erityisesti yliopistoja, journalismia ja mediaa yleensäkin, mutta myös aktivismin ja politiikan liitossa, sen juuret ovat pitkälle Valkoisessa Talossa asti. Demokraattipuolue ja osa republikaanejakin kumartaa ideologialle, samoin on Briteissä, joissa sekä Labour, että Konservatiivitkin ovat näiden ajatusten seuraajia. Lindsay, kuten monet muut klassisen liberalismin soturit, yrittävät ehkäistä marxismin vaikutuksia, sekä estää näiden leviämistä, mutta erityisesti he yrittävät herätellä ihmisiä ymmärtämään tuon totalitaarisen ideologian vaarat, jotka ovat historiallisesti todistettavia, mutta myös läsnä jo jokapäiväisessä elämässämme. Kyse on niin sensuurista, syrjinnästä kuin poliittisista ajojahdeistakin. Yhdysvalloissa liikkeet kuten Antifa ja Black Lives Matter riehuivat 100 kunnianpäivää ympäri Yhdysvaltojen kaupunkeja polttaen ja tuhoten kaikkien omaisuutta. Erityisesti mellakoista kärsivät vähemmistöjen asuttamat naapurustot. Tämä riehuminen ei totta kai ole vierasta amerikkalaiselle poliittiselle mielenosoittamiselle, mutta on osoitus liikkeen kyvystä ja halusta aiheuttaa väkivaltaista liikehdintää, vallankumouksellisuutta, johon se myös tähtää. BLM ja Antifa noudattavat marxistista doktriinia, ja BLM:n tukeminen miljardeilla ei ole saanut sitä lopettamaan väkivaltaa tai käyttämään rahaansa ja uutta valtaansa hyvään, vähemmistöjen auttamiseen. Sen sijaan sen johto putsasi tilit, ja osti itselleen ja lähipiirilleen palatseja ympäri progressiivisia rantaosavaltioita. Sen jälkeen he päättivät erota ja jättää kaiken taakseen. Rosvous kulkee marxismin ytimessä.

   Erityisesti koko ideologian vaikutuksen voi kiteyttää yhteen ajattelijaan, joka siihen on suuresti myös vaikuttanut. Modernin, Uuden Vasemmiston isään, Herbert Marcuseen, jota Lindsay käsittelee paljon. Hänen ”vapauttava suvaitsevaisuutensa” kuvaa hyvin aikamme poliittista ja kulttuurista toimintaa. Marcusen mukaan kaikkea oikeistosta tulevaa ajattelua vastaan tulee hyökätä voimakkaasti. Sen ei saa antaa kasvaa liikehdinnäksi, eikä saada momentumia. Oikeiston ajattelu on tukahdutettava alkuunsa, puhumattakaan, että se saisi osoittaa mieltään. Vasemmiston ajattelua sen sijaan saa ja pitää suvaita kaikissa muodoissaan, myös kun se siirtyy ei-laillisiin keinoihin eli väkivaltaan ja riehumiseen. Politiikassa koko länsimaiden alueella on ollut havaittavissa tämä logiikka. Mitä tahansa hulluutta vasemmisto aikookin, mitä se ikinä sepittääkin, tai varsinkin kun se osoittaa mieltään ja pukeutuu mustiin maskeihin autoja polttamaan, se on sallittua, ja mitä tahansa oikeisto tekeekin, se mustamaalataan rasistiseksi, patriarkaaliseksi, valkoiseksi ynnä muuksi. Tämä logiikka on ottanut haltuunsa median ja ”puolueettomat” journalistit, joiden nykyään, jopa Suomen YLE:ssä toivotaan olevan ”maailmanparantajia” eli suhtautuman työhönsä aktivismin kipinällä. Heidän täytyy ohjata historian kulkua, ja historia kertoo meille nyt, että oikeisto on vaarallinen ja se täytyy tukahduttaa, vasemmisto taas on kaiken hyvän lähde.

   Tämä historismi on marxismin ytimessä. Historia on kuin suuri jumaluus, ja dialektiikka vie sitä eteenpäin. Vastakkainasettelua tulee kiihdyttää, jotta saadaan aikaan valtataistelun kautta uusi synteesi. Lindsay kuvaa hyvin, miten virukseksi itseään kuvaava ideologia kiinnittyy uuteen instituutioon, jossa sen on tarkoitus levitä ja valloittaa tuo instituutio. Viruksen levittäjiä ovat yleensä ”diversiteetti- ja tasa-arvokomissaarit”, joita yritykset innolla palkkaavat tasa-arvoistamaan toimintaansa. Nämä komissaarit syyttävät instituutiota tai yritystä rasismista, kunnes saavat sen haltuunsa ja tottelemaan käskyjään. Ei ole tarkoitus luoda parempaa ympäristöä, parempaa yritysmallia, tai edes tasa-arvoa, sellaista määritelmää ei koko ideologiassa ole. Sen korvaa tasapäisyys, tasaverrollisuus, lopputuleman tasa-arvo, joka on kommunistisen ideologian yksi myyteistä. Usein nämä yritykset joutuvat äärimmäisen stressin ja kiusaamisen ilmapiirin kohteeksi. Alkaa noitajahti, epäilys, ja pakkosiirrot. Ideologia ei tavoittele hyvää, vaan vain valtaa. Valta on hengellinen asia marxistisessa uskonnossa, jossa sillä on keskeinen rooli. Valta taas on valuuttaa, jolla hengellisesti valveutuneet, papisto, kriittiset teoreetikot, voivat tehdä maailmasta sellaisen kuin haluavat. Saavuttaa Utopian. Tämä valveutunut teoreetikko ei voi olla väärässä, sillä hän on ainoa, joka tuntee Totuuden. Totuuskin… se on sidoksissa valtaan. Ei ole olemassa objektiivista totuutta, faktuaalista todellisuutta, sillä totuus on aina kiinni siitä, kuka sen määrittää. Kenellä on valta määrittää totuus. Siksi totuudeksi kelpaa myös valhe, sillä päämäärä hyvittää keinot.

   Kyse on samasta ilmiöstä kuin Douglas Murrayn käsittelemä massojen hulluus teoksessa Madness of Crowds. Kyse on ideologiasta, joka on uskonto. Uskonnosta, joka on poliittisesti aktiivinen, ja, joka ei välitä totuudesta. Kansa, lampaat ilman paimenia, ovat sille alttiita, sillä taktisesti tämä ideologia on pätevä. Se on harjoittanut keinojaan, tutkinut niitä yhteiskunnan varoilla yliopistoissa jo toistasataa vuotta. Ihmiset eivät voi olla kannattamatta sitä, sillä silloinhan he olisivat rasismin puolella? Sillä jos et ole antifasisti, olet väistämättä fasisti. Nämä retoriset ansat ovat lukuisat, ja James Lindsay kiitettävästi käy niitä läpi. Hän on perehtynyt asiaan syvällisesti, ja on ottanut taakan kannettavakseen.

   Teosta on helppo suositella myös vähän vähemmän lukeneelle, sillä konseptit ja Lindsayn kielenkäyttö ei ole monimutkaista. Se on suorasukaista ja ytimekästä, mutta vaatii toki jonkinmoista kiinnostusta asiaa kohtaan. Marxismi sinänsä, sen logiikka, on helppo tajuista ja näin avattuna valkenee sen koko älyttömyys ja vahingollisuus. Muutoin, se millaisessa muodossa se on ja nykyään esiintyy, kyse on epäselvästä, häilyvästä ja vaikeasti kiinni otettavasta ideologisesta, uskonnollisesta retoriikasta. Harva liikkeen edustaja puhuu selkeästi, mutta hyökkää sitäkin vahvemmin. Kirjoittajissakaan ei ole juuri selväsanaisia, ranskalainen postmodernismi on tieten tahtoen epäselvää luettavaa. Se siivilöi lukijoista vääräuskoiset, ja sallii vain okkultismiin nojautuvat peremmälle. Ainakin Jacques Lacanin mukaan kyse on tietoisesta valinnasta, ja sikäli näitä miehiä on myös uskominen. Lindsay varoittaakin, että uskoa meidän todella pitää. Ottaa heidät todesta, sillä nämä hurjat todella toivovat tuota vallankumouksen tuomaa uutta tyranniaa…