Senua’s Saga: Hellblade II on jatko-osa 2017 ilmestyneelle Hellblade: Senua’s Sacrifice pelille. Sen on tehnyt Ninja Theory studio, jonka jatkotuotos on nyt ilmestynyt Xboxille yksinoikeudella (ainakin ensiksi). Kuten ensimmäinen osa, seuraa jatko-osakin skitsofreenisen tahi/ja psykoottisen sekä traumatisoituneen Senuan seikkailuja ”viinkinkien” aikaisessa maailmassa. Paikat ja kulttuurit sekoittuvat hieman, mutta suurimmaksi osaksi inspiraatiot ovat tuolta aikakaudelta historiaa, sekoitettuna yllättävän hyvällä maulla kirjoittajien omiin ideoihin ja fantasiaelementteihin. Kuten jotkut kriitikot ovatkin huomauttaneet, on peli eräänlainen “miserysimulation” kurjuussimulaattori. Ensimmäinen osa oli vielä ”uutuus”, siinä mielessä, että sen mielenterveysongelmien käsittely- ja -tapa olivat varsin päteviä mitä tuli pelialaan, mutta eivät varsinaisesti uusia aiheita sinänsä. Erityisesti kauhugenressä on mielenterveyttä heiluteltu useaan otteeseen, mutta tällaisessa taiteellisessa ja kerronnallisessa muodossa tuo alkuperäinen oli kenties omaa luokkaansa. Kriitikot ainakin pitivät pelistä ja se menestyi yllättävän hyvin suhteessa kuinka pieni niche tämän tyylisillä peleillä on.

   Olen kritisoinut nykypelien suuntausta, jossa elokuvamaisuus on otettu ensisijaiseksi tavoitteeksi pelillisyyden eteen. Tämä ei tietenkään ole mikään synti sinänsä, mutta ajoittain se tuntuu päälle liimatulta, jos tilalle ei ole tarjota mielenkiintoista juonta ja näyttelijöitä. Sonyn Playstation yksinoikeuspelit ovat lippulaivoja mitä tulee tällaisiin interaktiivisiin elokuviin ja kerronnallisiin hitteihin. Olen toki niitä pelannut, mutta edes God of War ei ole minua imaissut sisäänsä kuten toivoisin. Siitä tekopyhä olen, että olen kerronnallisten pelien suuri ystävä. Baldur’s Gate 2 on kaikkien aikojen suosikkini, ja nyt työnalla olevat Pillars of Eternity ja Yakuza: Like a Dragon ovat minusta superhyviä pelejä. Makukysymyksiä. Kenties kyse on kerronnan tasosta ja tahdista. Onko kyse liiaksi henkilökemioista, Kauniiden ja Rohkeiden katselemisesta ja tuleeko ns. lorea mukaan tarpeeksi. Esimerkkinä Square Enixin Final Fantasy 7 Remake, joka kärsi minusta siitä, että siinä oli liian vähän pelaamista, taistelua ja sivutekemistä. Hahmon kehittäminen oli jo liian yksinkertaista eikä kehityskaari ollut kummoinen. Laadukas peli sekin, interaktiivisena elokuvana, mutta pelinä… Mutta siinä Senuan toinen seikkailu, sekä ensimmäinenkin, osuivat minuun ihan ok tavalla, koska ne eivät ole pitkiä interaktiivisia elokuvia ja kävelysimulaattoreita. Senuan seikkailut ovat yksinkertaisia ja lyhyitä, mutta ytimekkäitä ja parhaimmillaan niiden huippukohdat ovat sykähdyttäviä, visuaalisia ja tunteellisia purkauksia. Esimerkiksi Illtaugan pelastaminen ja hänen huutonsa kuuntelu oli hieno kohtaus pelissä ja ehdottomasti sitä antia mitä Ninja Theory voisi hyödyntää tulevaisuudessakin. Kenties ”teatraalisuus” on se sana mitä tässä etsin kuvatakseni pelin parhaita ja kauneimpia kohtauksia.

   Ongelmia kuitenkin on. Ensimmäisessä osassa myös, mutta varsinkin tässä toisessa paukussa. Skitsofreeninen äänten höpöttely korvissa käy vanhaksi, varsinkin, kun kyse on sellaisesta papatuksesta millä ei juuri ole mitään sanottavaa. Epäilyksiä, pelkoja, kaikkea negatiivista mitä Senuan persoonat tuntevat, joita vastaan hän joutuu kamppailemaan sisällään, samalla kun hän taistelee kaikkia ulkoisia vaaroja vastaan. Hyvänä uudistuksena koin muut hahmot, sillä ensimmäinen peli meni Senuan yksinäisyydessä, jos ei haamuja ja kummajaisia lasketa. Nämä tuovat lisäsävyä ja syvyyttä maailmaan, vaikkakin toki heidän aikansa on lyhyttä filmin mitassa, eikä heistä ehdi paljastua mitään mahdottomia. Kuitenkin pientä kehitystä ehditään saada mukaan, ja se tässä mitassa on saavutus sekin.

   Graafisesti peli on toki upea. 30 fps konsolilla ei häiritse niin paljon, koska pelin toiminta on siten järjestetty, että kameraa ei hirveästi liikutella nopeasti eikä tarkkuutta vaadita. Visuaalinen tykitys on esimerkiksi taisteluissa hienoa antia, ja harmaan surkeasta, kun hypätään fantastisen ja värikkään puolelle, on luvassa hienoa silmäkarkkia. Henkilöt on piirretty loistavasti ja kasvojen liikkeet mallinnettu varmasti parhaimmalla tekniikalla mitä on (esimerkiksi Callisto Protocol teki myös kasvot erittäin hyvin). Musiikki on hyvää. Ok ambientista pikkuisen parempiin rummutuksiin, mutta ei jätä mitään jälkiä.

   Mekaanisesti peli on hyvin yksinkertainen. Taistelu ei muutu ykkösosasta muuta kuin siten, että nyt kerrallaan taistellaan vain yhtä vastustajaa vastaan. Se toimii hyvin tämän mitan ajan ja on minusta mukiin menevää ja visuaalisesti hienoa. Ykkösosa tuntui jotenkin paremmalta, kenties, koska se oli siinä uutta. Puzzlet ovat samoja kuin ykkösosassa, eikä niitä ole kehitetty sen pidemmälle. Uusia toki on, ja ne ovat mukavia suupaloja, mutta pysyvät yksinkertaisen ja visuaalisen puolella. Kerättävää ei juuri ole, se paalu ykkösosasta pitää jälleen täyttää, jotta pääsee jupinoita ja tarinoita kuuntelemaan, siinäpä se. Edelleen pelin mittakaavassa, mikään mekaniikka ei kerkeä käydä vanhaksi, mutta jos pelillä olisi tuplat pituutta sen tämänhetkiseen about kuustuntiseen verrattuna, olisi kyseessä jo puuduttava kokemus, ellei jotain uutta höystöä saataisi mukaan. Peli kärsii pelattavuudessaan, mukavan oloista taistelua lukuunottamatta, varsin epämukavista kontrolleista. Jähmeyttä korostaa juoksunapin pohjassa pitäminen, ja silloinkin liike on jähmeää ja kulmiasta. Peli ei ole siis pelattavuuden ja hyvän mekaanisuuden ihmelapsi. Onneksi tämä on vain pieni osa peliä, eikä tavallaan sen pääpointti, joten sen antoi anteeksi.

   Pelillisyys tässä pelissä on vähäisemmässä roolissa, eikä kanna sen pidemmälle. Se on mukana tuomassa lisämakua itse kokemuksen perustuessa tarinaan ja audiovisuaaliseen kerrontaan. Tarinana peli on mukiinmenevä ja lyhyeen aikaan saadaan mahtumaan ”matka” ja kehitystä, sekä hermot tyydyttävä loppu. Senua matkaa kotimailtaan omaa kansaansa kiusanneita orjuuttajia kurmottamaan, mutta päätyykin pelastamaan tuon alueen kansat jättiläisiltä. Kostonkin hän saa ja jättilaiset saavat lopun. Uhrauksia ja suuria tunteita on mukana yllin kyllin. Vaikka en tällaisten pelien kohdeyleisöön kuulukaan, sain tästä mukavasti viihdettä. Minulle peli oli sellainen perinteinen laadukas 7/10, mutta uskon, että kohdeyleisö, taidepeleistä ja visuaalisesti hienoista kokemuksista pitävä, nauttii tästä ysin arvoisesti.  Hyvä kysymys, jonka keksin esittää itselleni tästä ja siten muistakin tämän tyylisistä peleistä oli: ”Katsoisinko tämän mieluummin elokuvana kuin pelaisin pelinä?” Ja vastaus tähän oli, kyllä, mieluummin elokuvana. Tämä peli kärsii siitä, että siinä itse pelaaminen on sen heikoin osa.