Paljonko tästä pitäisi olla sanottavaa? Apple tv+ palvelun lippulaivaksi hankittu sarja Foundation (2021) perustuu amerikkalaisen kirjailijan ja biokemian professorin Isaac Asimovin teoksiin. En voi paljoa kertoa näistä teoksista, kuin sen, että olen niitä nuoruudessani yrittänyt lukea, mutta pitemmälle pääsemättä. Olen aiheeseen tutustunut ajoittain muissa yhteyksissä ja kokenut, että Asimovin visiot ovat kiehtovia. Mutta sarja itse – lieneekö siinä käytetty sitten vain maailmaa taustana vai ei – ei näille visioille tuota minkäänlaista kunniaa. Se on ala-arvoinen Hollywood hulabaloo. Jos pitää olla sitä tyyliä ja substanssia (style and substance) ei tässä sarjassa ole niitä kumpaakaan. Avaruus näyttää joo kivalta, mutta sellaiselta mitä on katseltu miljoonaan kertaan. Avaruusalukset ovat kurjan näköisiä lelupurkkeja, suoraan massatuotannon hyllyltä. Mutta entä sitten hahmot ja vaatetus! Anna minun kaikki kestää! Tämä sarja on täysin innottoman näköinen visuaalisuudeltaan. Se on tyylitön ja tehty huonolla maulla. Kaikilla eri ihmisillä on yllään jotain riepuja ja pyjamia alkaen Keisareista aina pahnan pohjimmaisiin. Tyyliä yleensä käytetään erottelemaan eri ”factioneita” eli esimerkiksi keisarikunnan asukkaita toisen maan asukkaista, haltioita kääpiöistä ja niin edelleen. Jokaisella ”kansalla” on oma tyylinsä, kulttuurinsa, kielensä ja vivahteensa. Tässä kaikki ovat yhtä kurjaa muovista massaa, eikä yhtäkään poppoota juuri erota toisistaan.

   Sarjan tarina lienee kirjoitettu tätä varten, eikä sillä ole suoraa yhteyttä Asimovin kirjoihin kuin öh, temaattisesti. Matemaatikko Harin ennustus, psykohistoria, on osa Asimovin visiota, mutta muu kenties ei. On vaikea kuvitella, että se olisi. Huonoa tyyliä osoitetaan myös tarinassa, kerronnassa ja hahmoissa. Suuria sanoja käytetään, mutta ne kumisevat tyhjyyttään. Psykohistoria, matemaattinen kaava, näyttäytyy hokkuspokkus-taikuutena, jolla ei ole mitään uskottavuutta. Professori Hari Seldonia näyttelee kokenut Jared Harris, jonka omahyväinen ilme täydentää koko sarjan hyvin. En ole koskaan välittänyt hänestä missään roolissa, ja tässäkin hän todistaa, että tuo omahyväisyys lieneekin hänen tavara merkkinsä. Chernobyl (2019) todisti minut vääräksi, ja siinä hän veti erittäin hyvän suorituksen, mutta tässä… ei kait hän juuri muuta voinut kuin naureskella koko naurettavuudelle.

    Lisää vettä myllyyn tuottaa toinen osa kaartia, vahvat naishenkilöt! On kaksi tapaa tehdä voimakkaita naisia. Eli tehdä voimakkaita naishahmoja, jotka ovat virheineen päivineen, uskottavia ja ihmismäisiä. Sitten on tämä milleniaalitapa, feministinen tapa, jolla kirjoitetaan Mary Sue -hahmoja. Virheettömiä, täydellisiä, kaiken heti oppivia, ärsyttäviä hahmoja. Naisia, jotka ovat miehiä. Feministit usein sortuvatkin tähän, eli kun he pyrkivät osoittamaan vahvuutta, he ainoastaan emuloivat miehen käytöstä – toksista sellaista. Sekä Salvor Hardin, että Gaal Dornick, ovat molemmat tyhjästä kaiken täydellisesti oppivia ihmelapsia, jotka nykien vievät hommaa eteenpäin. Heidän ei tarvitse opetella mitään. Lentämään avaruusalusta he oppivat heti. Gaal oppii matematiikan nollista planeetalla, jossa kaikki tieto on hävitetty uskonnollisen kiihkon takia. Hän saa käsiinsä vanhoja opuksia, joita muuta tuhotaan, ja ilman ketään opettamaan häntä, hän illat lueskelee kääröjä, ja samalla oppii maailmankaikkeuden vaikeimmat asiat ja ratkaisemaan Abrakadabra-yhtälön matematiikkakisassa, jonka Hari Seldon on laittanut galaktiselle ilmoitustaululle. Planeetalla, joka kulkee kohti alkukantaisuutta, jolla ei ole mitään teknologiaa, mutta jonkin sortin kääröjä, on paikka, jossa Gaal muka saa tietoonsa tämän matematiikkakilpailun, ja johon hän salaa sitten ottaa osaa. Nämä aukot ovat sen verran suuria, että mikäli tuotantolaitoksella olisi jonkun verran rehellisyyttä, itsekritiikkiä ja laatukriteerejä olisi ne lauseella tai parilla korjattu, mutta ei. Tämä sarja on tehty idiooteille, ja erityisesti tietynsorttiselle kulttuurillisesti sivistyneelle idiootille.

   Mary Sue -hahmoja, ja vielä kaksin kappalein! Mitä muuta vielä? Keisarit eli Cleon I kolme kloonia sekä Laura Birnin näyttelemä 10 000 vuotta vanha robotti Demerzel ovat tämän sarjan ainoa kiinnostava elementti, ja heidän ympärillään tapahtuukin se vähä mikä antoi toivoa jostain paremmasta. Nämäkin jutut toki vesitetään, ja psykologisesti sekä filosofisesti mielenkiintoiset elementit menettävät paljon voimaansa. Erityisesti risoo muutoin hyvien roolisuorituksien eli Lee Pacen, Terrence Man ja Birnin ympärillä tapahtuvat katastrofit, jotka sulattavat nämäkin valopilkut. Ratkaisut niin hahmojen, näyttelijöiden kuin juonenkäänteidenkin osalta runnovat paskaksi kaiken sen mikä kenties olisi ollut Asimovin kovinta antia eli filosofinen ja psykologinen pohdinta kulttuurin ja sivilisaatioiden tuhatvuotisista taipaleista avaruudessa.

   Sarjasta aistii pelkoa poliittista vihaa kohtaan. Se on hyvin poliittisesti latautunut. Eli se sopii Hollywoodin ideologiseen lokeroon, mutta samalla pelkää tavattomasti suututtavan vallalla olevaa ideologista inkvisitiota. Näyttelijöistä muodostuu hyvin monipuolinen eli diverse joukko eri rotujen ja suklaapuolien edustajia, mutta heistä ei saa ”kansakuntia” tai eri ”factioneita” aikaan millään. Lopulta kaikki jaot eri puolilla taisteleviin, hyviin ja pahoihin, ovat keinotekoisia ja pakotettuja. Hyvä ja paha ovat myös sellaisia stereotypioita, mihin sarja ei halua koskea, ja näin sortuu siihen harmauteen, missä kaikki oikeastaan on sallittua eikä mikään varsinaisesti ole moraalisesti arveluttavaa. Usein nämä sarjat tekevätkin sen tempun, että lopulta katsoja alkaa kysyä itseltään, että ”Are we the baddies?” eli minäkin lopulta käännyin pitämään Hari Seldonia pahiksena, sekä vahvasti epäilemään myös kahden Mary Sue -prinsessan olevan jonkin sortin pahaenteisiä olentoja.

   Lopulta sarjasta jää käteen tyylitön, naurettava, sekava sekä tyhjä kasa paskaa, joka tuhlaa paljon perintöä, kuten kunnon milleniaalin kuuluukin.